”Olennaista ei ole kateus sinänsä, vaan se mitä tekee, kun kokee kateutta. Toista voi kannustaa tai pyrkiä itse parantamaan suoritustaan. Mutta jos kateus saa ylivallan, ihminen ei anna arvoa toiselle ja vähättelee tämän suorituksia joko mielessään tai puhumalla pahaa selän takana. Tavallista on myös se, ettei henkilö sano yhtään mitään. Näin hän ikään kuin ohittaa toisen onnistumisen ja eristää tämän sosiaalisesti.”

Näin kirjoittaa upea Marjatta Jabe Talouselämä-lehden jutussaan Kateudessa on energiaa, näin käytät sitä rakentavasti.

Lainauksen viimeinen lause muistuttaa minua parivaljakko Esa Saarisen ja Raimo Hämäläisen uraauurtavan systeemiälyteorian käsitteestä ´system of holding back´, joka viittaa siihen, että pidättäydymme antamasta kiitosta, tunnustusta ja kannustusta. Ei se kaada maailmaa, jos näin käy toisinaan, mutta ongelmana on, että nämä mikroreaktiot siellä ja täällä ovat usein systeemisiä ts. siitä tulee usein toistuva reaktiotapa.

On hyvä miettiä, millaisia seurauksia tunnustuksen jemmaamisella on esimerkiksi työyhteisössä, omassa parisuhteessa tai vaikka lasten kasvatuksessa pitkällä tähtäimellä. Pysähdy minuutiksi. Mieti kaksi tulevaisuuden skenaariota. Toinen, missä tietoisesti ja pidättelemättä annat kiitosta, vaikkapa omalle rakkaallesi tai esimerkiksi töissä sille tyypille, joka on aina ärsyttävän kummasti jotenkin parempi kuin sinä. Kuvittele myös toinen vaihtoehto, missä suljet suusi suppuun ja olet kuin et olisi mitään nähnytkään, kun huomaat toisen menestyvän ja onnistuvan. Millaisiin tapahtumiin, olosuhteisiin tai psyykkisen kompetenssin rakentumiseen nämä kaksi mallia johtavat? Me elämme systeemin keskellä. Teoillamme on aina seurauksia ja ne ovat joko plus- tai miinusmerkkisiä.

On helppoa olla hiljaa. Liian helppoa, ja höh, sehän vain tarkoittaa, että mitään paheksuttavaa ei ainakaan ole. Ei, ei, ei ja vielä kerran ei. Jokaisen meidän korvien välissä myllää pieni (tai suurempi) pelko siitä, että mokaa, ei ole riittävä tai tulee nolatuksi. Että on vähemmän, kuin mitä on antanut muiden olettaa.  Jollain tasolla jokainen tarvitsee hyväksyntää ja arvostusta (ellei sitten ole zombi tai sosiopaatti). Tämä ei ole mitään höpöpehmoa paapomista, vaan ihan vain ihmisyyden peruselementti.

Jos sinusta tuntuu, että panttaat kiitosta, niin ei mitään hätää. Tärkeintä on tunnistaa tämä pihtailu ja sen jälkeen opetella toimintamalli, jossa kiitoksen antamisesta tulee pikkuhiljaa automaattinen tapa. Ihanaa on tarkkailla niitä reaktioita omassa ympäristössään, joita kiitoksen antamisesta yleensä peräti välittömästi seuraa. Meillä on upea mahdollisuus sanojemme, eleidemme ja tekojemme kautta avata toisillemme ovia, luoda turvallinen ilmapiiri (jossa uskaltaa rennosti jopa mokata) ja nostaa toisia kohti parasta suoritustaan. Muiden onni on kuitenkin koko systeemin onni, right? Jos puolestaan pyrimme pitämään toiset ympärillämme keskivertoina, pysymme myös itse keskivertoina ja se on kaikilta pois.

Haastan sinut tekemään pienen kokeen. Pyri tietoisesti antamaan tunnustusta seuraavan viikon ajan AINA, kun näet siihen aihetta. Jos ei heti tunnu, että on aihetta, niin oikein tönkimällä töngi jotain hyvää. Tee näin töissä ja/tai kotona. Jos ehdit, niin raportoi ihmeessä tänne.

Nopea loppukaneetti vielä. Minulla on nykyään periaate, että pyrin tietoisesti viettämään aikani itseäni HUOMATTAVASTI fiksumpien, kokeneempien ja kaikin puolin valovoimaisempien ihmisten kanssa. Mitä terävämpi, osaavampi tai hyveellisempi tyyppi, niin sitä parempi. Jos peräti kateusmittarin neula värähtää, niin tiedän, että silloin varsinkin olen oikeassa paikassa! Miksi? Koska tämä auttaa myös minua ylittämään itseni ja tulemaan siten parhaaksi mahdolliseksi Emiliaksi. Ennen kaikkea, se tarjoaa kauniin aitiopaikan sen tarkkailemiseen (ja siitä inspiroitumiseen), mitä ihmiset ympärilläsi tekevät ja miten he käyttävät vahvuuksiaan saavuttaakseen unelmansa. Briljanssin imussa on ihana leijua ja koko systeemi kohottuu tällaisen ketjureaktion kautta.

Pakko lainata ajatus edellisestä viestistä, kun sanoma on niin tärkeä ja osuu tähän: Jaa informaatiota, ideoita, innostusta ja kannustusta ympärillesi isoin käsin, väsymättä. Etsi hellittämättä hetkiä, jotka antavat mahdollisuuden tarjota resursseja, tietoa, lämpöä, rohkaisua…ja sitä ihanaa, lentoon nostattavaa tunnustusta.

Voitokasta viikonloppua, pp.fi-family!

Emilia