Positiivinen psykologia

Tiede hyvinvoinnin taustalla


Jätä kommentti

Hanna Kampman: Posttraumaattinen kasvu – “Mikä ei tapa se vahvistaa”

shutterstock_672205045 kintsugi HK

Unohtamatta tietenkään, että “tyynet meret eivät tee taitavia purjehtijoita” ja että “sisulla siitä selviää”. Meistä jokainen on varmasti kuullut jonkin näistä kansanviisauksista. Useat meistä ovat myös jossain vaiheessa ajatelleet, että eiköhän tässä olla jo tarpeeksi vahvoja – ei kiitos tarvitse vahvistaa enempää. Ajatuksissa on saattanut myös käydä, että mikäli meri vaatii näinkin taitavaa purjehtijaa, voin kyllä jäädä rannallekin. Etsimään vaikka sitä sisujonoa, itselläni kun ei tuntunut riittävän tämä aloituspaketti. Toisin sanoen, elämässä on ajankohtia, jolloin voimat eivät yksinkertaisesti tunnu riittävän haasteiden edessä. Ihmiselle, joka on kokenut trauman tai useita peräkkäisiä traumaattisia kokemuksia, tällaiset sanonnat voivat kuulostaa liian vaativilta sekä samaan aikaan aivan liian kepeiltä toteamuksilta aidon hädän keskellä.

Sanontoihin kätkeytyy kuitenkin sitkeää ja ajan kestävää viisautta, mistä syystä psykologiakin tieteenalana kiinnostui ilmiöstä. Filosofit, uskonnot ja useat eri kulttuurit ovat kautta aikojen kuvanneet alussa mainitun oloisia kasvutarinoita trauman seurauksena. Tieteen avulla on haluttu ymmärtää, miten ja missä olosuhteissa kyseiset kuvaukset pitävät paikkansa. Ymmärtääksemme mistä nämä sanonnat sitten kumpuavat on ensin ymmärrettävä traumaa kokemuksena paremmin.

Trauma

Trauma määritellään usein kokemuksena, jossa yksilön aikaisempaa maailmankuvaa koetellaan niin vahvasti, että hän ei enää kykene käsittelemään tapahtunutta aikaisemmilla selviytymiskeinoilla. Ihminen kokee, että hänen tai hänen läheisensä elämä, terveys tai fyysinen koskemattomuus on uhattuna. Traumaan kuuluu vahvasti kokemus avuttomuudesta, pelosta, ahdistuksesta ja toivottomuudesta. Ihminen voi myös kärsiä unettomuudesta sekä toistuvista mieleen tunkeutuvista traumaattisista mielikuvista. Tapahtuma voi olla ihmiselle niin vaativa, että hän tietoisesti tai tiedostamattaan välttelee asioita tai tilanteita, jotka muistuttavat alkuperäisestä traumasta. Henkilö saattaa myös olla jatkuvassa korkeassa vireystilassa peläten tapahtuman uusiutumista. Tällainen vaste vaativaan kokemukseen on hyvin ymmärrettävä sekä luonnollinen. Mikäli tällaiset oireet kuitenkin jatkuvat kroonisina ja pitkään, puhutaan usein trauman jälkeisestä stressihäiriöstä, mihin olisi hyvä saada ammattilaisen apua ja tukea. Usein trauma ei myöskään ole yksittäinen tapahtuma, vaan useiden tapahtumien sarja, jossa alkuperäistä tapahtumaa seuraa useita jälkiseuraamuksia, jotka syventävät kokemuksen vaativuutta.

Tämän vuoksi haluan painottaa, että traumakokemus on aina myös hyvin yksilöllinen, mistä syystä tulisi välttää kiusausta kertoa läheiselleen, kuinka siitä tulisi selvitä. Haluankin korostaa, että myös seuraavaksi esittelemäni posttraumaattisen kasvun teoria tulisi käsitellä mahdollisuutena, eikä suinkaan ainoana oikeana trauman jälkeisenä lopputuloksena. Teoria on minulle hyvin rakas ja olen sitä tutkinut jo useita vuosia. Toivoisinkin, että siitä puhuttaisiin yhtä sinnikkäästi ja kriittisesti kuin posttraumaattisesta stressihäiriöstäkin.

Posttraumaattinen kasvu

Posttraumaattinen kasvu määritellään ”positiivisena muutoksena, jonka koetaan olevan seurausta kamppailusta henkilökohtaisen elämän kriisin tai traumaattisen kokemuksen kanssa” (Calhoun & Tedeschi, 1999, p.11). Merkittävää teoriassa onkin ymmärtää, että traumatapahtuma itsessään ei ole se mistä kasvu kumpuaa, vaan vahvuudet löytyvät henkilön yrittäessä käsitellä kokemustaan.

Posttraumaattisen kasvun teoria syntyi käytännöstä. Useat traumapotilaiden kanssa työskentelevät psykologit alkoivat nähdä vastaanotoillaan kuvattavan yhteneväisiä positiivisia kasvukokemuksia, joista vuosien varrella kehittyi posttraumaattisen kasvun teoria. Tällä hetkellä teorian ympärillä on hyvä kriittinen ja kiivas keskustelu ja sen mekanismeista väitellään, kuten hyvään tieteelliseen tapaan kuuluukin. Kuitenkin me tutkijat tunnumme olevan tällä hetkellä samaa mieltä siitä, että tietyt elementit kuuluvat vahvasti ihmisten kuvaamaan kasvukokemukseen.

Traumasta selvinneiden ihmisten tarinoissa toistuu usein viisi elementtiä, joissa henkilöt kokevat, että positiivista muutosta on tapahtunut:

1.     Kohonnut arvostus elämää kohtaan

Traumaattisella kokemuksella on tapana paljastaa ihmiselle elämän hauraus ja siten sen ainutkertaisuus. Selviytyjät usein kuvaavat ymmärtävänsä oman elämänsä merkitystä paremmin ja kokevat vahvasti, että haluavat nauttia tästä mahdollisuudesta täysin rinnoin. Haastattelemieni ihmisten parissa tämä näkyy usein ajankäytön priorisointina ja itselleen tärkeiden asioiden arvostamisena arjessa. 

2.     Läheisemmät ilmisuhteet

Traumaattinen kokemus koskettaa usein vahvasti myös ihmisen lähipiiriä. Henkilö, joka kamppailee trauman aiheuttamien ajatusten sekä muutosten kanssa, kohtaa usein yllättäviä reaktioita lähimmäisissään. Pettymyksiltäkään ei aina vältytä, kun läheiseksi koetut ystävät etääntyvät tai eivät osaa täysin suhtautua muutokseen, jota ihminen käy läpi. Ihmiset voivat myös yllättää avullaan ja tuellaan. Esimerkiksi vieraiden ihmisten osoittama lämpö ja ymmärrys voi olla upea positiivinen löytö hädän keskellä. Ihmiset, jotka ovat kokeneet trauman, kuvaavatkin usein arvostavansa läheisiään enemmän, tunnistavansa aidot ystävät elämässään paremmin ja haluavansa viettää enemmän aikaa itselleen tärkeiden ihmisten seurassa. 

3.     Syventynyt itsetuntemus

Koska usein traumaattinen kokemus paljastaa ihmiselle sellaisia puolia elämästä, joita ei ennen ole joutunut kohtaamaan, se on myös usein jyrkkä oppimäärä itsetuntemukseen ja omien arvojen arvioimiseen. Ihmiset usein kuvaavat haluavansa olla aidosti omia itsejään, rehellisiä itselleen ja muille sekä tekevänsä valintoja vahvasti tämän uuden itsetuntemuksen valossa.

4.     Uudet mahdollisuudet elämässä

Trauma on valitettavan usein myös salakavala varas, joka vie joitain elementtejä elämästä mukanaan, kuten palasen entistä identiteettiä, työpaikan, tai osan ystäväpiiristä. Tässä menetyksessä usein piilee myös mahdollisuus. Haastattelemani ihmiset ovat kertoneet löytäneensä itselleen uusia uria, jotka he kokevat mielekkäämmäksi kuin entiset. He ovat saattaneet löytää intohimon vanhaan harrastukseen takaisin tai vaikkapa uusia läheisiä ystäviä yhteisten kokemusten vuoksi.

5.     Kokemus kuulumisesta johonkin itseään suurempaan kokonaisuuteen

Trauma usein muistuttaa ihmistä hänen pienuudestaan tässä valtavassa maailmassa. Kokemus voi myös herätellä ajattelemaan, että on osa jotain itseään suurempaa. Omat haastateltavani mainitsevat usein ymmärtävänsä kokemuksensa vuoksi, että he ovat osa ihmisyyttä, jossa heillä kaikilla on tärkeä rooli ja siten myös mahdollisuus auttaa muita.

On hyvä muistaa, että on täysin mahdollista kokea muutosta ainoastaan osassa näistä osa-alueista tai ei millään niistä. Posttraumaattinen kasvu ei ole universaali kokemus, mutta se on hyvin yleinen. Sen kokeminen ei myöskään sulje pois trauman kielteisiä vaikutuksia, vaan hyvin usein posttraumaattinen stressi ja kasvu ilmenevät myös rinnakkain.

Tutkijat ja terapeutit kokevat, että tämä posttraumaattisen kasvun prosessi on hyvin luonnollinen ja tapahtuu yksilöllisesti. Siksipä sen tukemiseen toimii neuvojen sijasta parhaiten ihmisen oman matkan ja pohdinnan kanssa myötäkulkeminen.

Ajatuksia kasvusta

Professori Stephen Joseph (2012) kuvaa tätä trauman jälkeistä posttraumaattista kasvukokemusta ”vaasi”-metaforan avulla. Elämässä on useita kokemuksia, joissa vaasi voi kaatua ja särkyä. On kuitenkin mahdollista korjata vaasi entisenlaiseksi. Säröt saattavat vielä erottua, mutta vaasi on kuitenkin entisensä, ehkä jopa vahvempi liitosten vuoksi. On kuitenkin tilanteita, joissa isku on niin vahva, että vaasi pirstaloituu pieniksi palasiksi. Tällöin ei ole enää mahdollista rakentaa vaasia entiselleen, mutta ajan kanssa on mahdollista tehdä jotakin uutta ja yhtä kaunista: mosaiikki.

Haluankin lopettaa tämän kirjoituksen lainaten Tommy Tabermannin upeaa runoa ja todeta, että joskus ehjimmät meistä on sirpaleista tehty”.

shutterstock_672205045 kintsugi HK

Japanissa on kaunis taideperinne korjata rikkinäiset kipot käyttäen kultaa, hopeaa tai

platinaa. Tätä taidetta kutsutaan nimellä Kintsugi tai Kintsukuroi, “kultainen korjaus”. Perinteellä on vahvat filosofiset juuret. Se perustuu ajatukseen, että jos jokin on kärsinyt vahinkoa, peittelyn sijaan sen uusia piirteitä tulisi arvostaa, juhlia ja korostaa.

Lähteet

  • Calhoun, L. G., & Tedeschi, R. G. (Eds.). (1999). Facilitating posttraumatic growth: A clinician’s guide. Routledge.
  • Joseph, Stephen. (2012). What Doesn’t Kill Us: A guide to overcoming adversity and moving forward. Hachette UK.
  • Kampman, H., Hefferon, K., Wilson, M., & Beale, J. (2015). “I can do things now that people thought were impossible, actually, things that I thought were impossible”: A meta-synthesis of the qualitative findings on posttraumatic growth and severe physical injury.
  • Modern Met Team. (2017). Kintsugi, Centuries Old Japanese Method of Repairing Pottery with Gold. Retrieved September 3, 2017, from http://mymodernmet.com/kintsugi-kintsukuroi/

FullSizeRender


Hanna Kampman 
työskentelee luennoitsijana ja tutkijana Itä-Lontoon yliopistossa (UEL). Tutkimuksessaan hän keskittyy ymmärtämään paremmin urheilun ja liikunnan merkitystä vakavan vammautumisen jälkeisessä posttraumaattisessa kasvussa.

Lecturer & Co-Module Leader in MSc Applied Positive Psychology & Coaching Psychology (MAPP-CP)
Posttraumatic Growth Unit (PTGU)
Email: h.m.k.kampman@uel.ac.uk

Hannan kollegat ja alan johtavat asiantuntijat, tohtorit Itai Ivtzan ja Tim Lomas saapuvat 3.11.2017 Suomeen jakamaan tuoreinta tietoa positiivisen psykologian toisen aallon tutkimuksesta. He kertovat elämän vaikeamman puolen ehkä jopa odottamattomistakin hyödyistä. Tutkimukset antavat vinkkejä siihen, miten voimme paremmin kohdata vastoinkäymisiä ja vaikeita tunteita ja miten ne ovat tärkeä osa hyvää elämää. Lisätietoja täältä


Jätä kommentti

Marja Kasanen: Potkut iskevät itsetuntoon

som_pns3kwu-sweet-ice-cream-photography.jpg

Kuva: Sweet Ice Cream Photography @unsplash.com

Irtisanotuksi joutuminen on syvä ihmisarvon loukkaus, joka iskee minuuden ytimeen. Potkut aiheuttavat kriisin, josta selviäminen vaatii paljon aikaa ja työstämistä.

Potkut heittävät ihmisen tyhjän päälle täysin tuntemattomaan tilanteeseen. Irtisanominen ei ole pelkkä työpaikan menetys, vaan siihen liittyy taloudellista ahdinkoa, sosiaalista häpeää, ihmissuhteiden kiristymistä, arkisten huolten ja stressin lisääntymistä.

Mitä työorientoituneempi on, sitä suurempi shokki potkut ovat. Työstä on tullut monelle elämäntarkoitus ja ihmisarvon mittari. Potkut iskevät ihmisen arvokkuuteen ja koskettavat minuuden syviä kerroksia. Ihminen tuntee, että hänen persoonassaan on jotain vikaa, kun hän ei enää kelpaa. Arvottomuuden tunnetta lisää se, jos irtisanoja ei osoita kunnioitusta irtisanottavaa kohtaan. Epäreilu kohtelu loukkaa syvästi.

Pahinta irtisanotulle on kuitenkin se, että potkujen syitä ei kerrota. Ihmisen psyykelle on äärimmäisen tärkeää saada tietää, mitä hän teki väärin, kuka halusi hänen erottamistaan ja miksi hänelle ei annettu mahdollisuutta korjata virheitään.

Potkut on mahdollista hoitaa myös toista kunnioittaen. Tämä edellyttää, että potkujen antaja pystyy kohtaamaan irtisanottavan silmästä silmään, kertoo potkujen syyn ja uskaltaa kohdata vastapuolen tunnereaktiot.

Tunteille tilaa

Potkut pakottavat ihmisen matkalle omaan minuuteen, jossa joutuu kohtaamaan epämukavuusalueensa ja tutustumaan vihan, katkeruuden, surun, epäoikeudenmukaisuuden ja ahdistuksen tunteisiin. Psyykkinen kipu hyökyy päälle ja ottaa ihmisen valtaansa.

Omia tunteitaan ei pidä paeta, vähätellä eikä mitätöidä. Vaikka pahan olon kohtaaminen tuntuu tuskalliselta, se on kuitenkin parantavaa kipua.

Alkoholiin ja huumeisiin ei kannata turvautua, sillä ne vain lykkäävät prosessia. Kun suostuu työstämään ikäviä tunteitaan, niin jonain päivänä paha olo menee ohi, ja huomaa esimerkiksi saaneensa elämälleen uuden arvojärjestyksen. Jos tunnehaavojaan ei käsittele, ne jäävät auki eivätkä parane. Vaikka loukkaus ei kenties koskaan unohdu, voi siitä huolimatta antaa anteeksi ja oppia elämään asian kanssa.

Kriisin neljä vaihetta

Potkujen työstäminen on prosessi, joka vie aikaa. Järjellä asiat voi käydä läpi nopeastikin, mutta tunteet työskentelevät omassa tahdissaan – eikä niitä voi hoputtaa. Kriisiä työstäessään irtisanottu käy läpi neljä vaihetta, jotka ovat kieltäminen, viha, masennus ja hyväksyminen.

Aluksi potkut tuntuvat mahdottomilta selättää ja ihminen haluaa kieltää totuuden. Tätä jaksoa kutsutaan myös shokkivaiheeksi.

Seuraavassa vaiheessa mieli alkaa pakon edessä hyväksyä tapahtuneen, ja irtisanottu alkaa tuntea vihaa. Ihminen voi hautoa kostoa, haukkua potkujen antajaa ja vaatia hyvitystä kärsimykselleen. Viha tulee ulos vihaamalla. Aggression kokeminen on usein puhdistavaa, mutta siihen ei saa jäädä kiinni. Tärkeintä on käsitellä tunteensa, sillä katkeruuden koukkuun jääminen on tuhoisaa.

Kun aggression tunteet helpottavat, potkujen saaja alkaa tuntea itsesääliä ja masentuu. Masennusvaiheessa ihmisestä voi tulla perheelleen rasittava, hän loukkaantuu pienistä asioista, ärtyy helposti ja kohtelee läheisiään huonosti. Masennuksessa on kuitenkin se hyvä puoli, että potkujen saaja alkaa ymmärtää, mitä on tapahtunut. Itsesäälistä siirrytään vähitellen itsetutkiskeluun ja toivo alkaa herätä.

Viimeisessä vaiheessa ihminen hyväksyy tilanteen. Potkut ovat totta, mutta elämä jatkuu.

Tärkeintä kriisin läpikäynnissä on se, että ihminen kuuntelee sydäntään, eikä yritä kiirehtiä asioiden edelle. Kun kriisi on ohi, alkaa nähdä uusia mahdollisuuksia, joita elämä tarjoaa.

Parisuhde lujilla

Parisuhteelle toisen potkut voivat olla koettelemus, mutta myös uusi mahdollisuus. Kun ahdistunut ihminen saa puolisostaan kuuntelijan, se lähentää suhdetta. Ihmiset kohtaavat syvällisesti ollessaan heikkoja. Mutta kuuntelullakin on rajansa. Puhumisen tarve saattaa olla jatkuvaa, koska irtisanotun tuska on niin valtava. Pahimmassa tapauksessa irtisanottu alkaa syyttää puolisoaan siitä, ettei tämä ymmärrä hänen pahaa oloaan.

Puoliso on kuitenkin omilla tunteillaan mukana prosessissa, sillä hänellä on huoli perheen taloudellisesta selviytymisestä sekä siitä, pystyykö hän auttamaan kärsivää osapuolta. Puoliso yrittää parhaansa, vaikka mikään ei tunnu riittävän.

Puoliso voi merkittävästi lievittää toisen ahdistusta pelkästään olemalla läsnä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että asioita vatvotaan yökaudet ja kaikki kaadetaan kuuntelijan niskaan.

Vaarana on, että puolison taakka kasvaa yli äyräiden, jos sitä ei tiedosteta. Hädässä oleva ei ymmärrä, että hän kuormittaa toista kohtuuttomasti. Puoliso ei voi toimia toisen terapeuttina, vaan sitä varten on olemassa ammatti-ihmiset.

Asenne vaikuttaa

Oma asenteemme vaikuttaa eniten siihen, mitä elämästämme tulee. Voimme vapaasti valita, suhtaudummeko vastoinkäymisiin positiivisesti vai negatiivisesti. Jos valitsemme myönteisen asenteen, mahdollisuudet hyvään tulevaisuuteen lisääntyvät huomattavasti. Voimme ottaa itse vastuun siitä, mitä meille tapahtuu tai jäädä katkerina syyttämään muita vääryyksistä, jolloin meistä tulee uhreja.

Toivon mukana ihmisen yllä leijuvaan mustaan pilveen alkaa tulla pieniä aukkoja, joista aurinko pääsee paistamaan. Näkökulma laajenee ja toivo elämän jatkumisesta pääsee voitolle. Jossain vaiheessa ihminen huomaa, ettei ole ajatellut ikäviä asioita koko päivänä. Mielessä alkaa syntyä uusia ajatuksia ja ideoita.

Kun toivottomuus väistyy, pelko karisee ja rohkeus astuu tilalle. Potkut eivät ehkä koskaan unohdu, mutta elämässä voi aina kääntää uuden lehden. Jos uskoo selviytyvänsä, näin myös tapahtuu. Kannattaa luottaa siihen, että elämällä on kyky kantaa meitä.

Keinoja kriisin työstämiseen

  • Nimeä itsellesi terapiatuoli ja aseta se rauhalliseen paikkaan. Kun tuskainen olo yllättää, mene tuoliin istumaan ja ole siinä niin kauan kunnes kipu hellittää. Jossain vaiheessa se aina hellittää.
  • Huolehdi elämän perusasioista: käy suihkussa, tee ruokaa, käy kaupassa, syö säännöllisesti, nuku tarpeeksi. Arkirutiinien suorittaminen vie ajatukset pois pahasta olosta.
  • Kuuntele musiikkia. Se saa tunteet liikkeelle ja herättelee uusia ajatuksia.
  • Tee meditatiivisia kävelylenkkejä. Kävely virkistää kehoa ja saa ajatukset liikkeelle. Samalla voi kuunnella sisintään ja käsitellä tunteitaan.

Lähteet: Terapeutti Pekka Hämäläisen haastattelu sekä Pekka Hämäläisen ja Jukka-Pekka Vuorisen Potkut-kirja.

Kirjoitus on alun perin julkaistu Kollega.fi-verkkolehdessä.

marja-kasanen

Kuva: Riitta Supperi

Marja Kasanen on työelämään ja hyvinvointiin keskittyneen Kollega.fi-verkkolehden päätoimittaja ja perustaja. Aiemmin freelance-toimittajana työskennellyt Kasanen perusti verkkolehden vuonna 2012, mistä lähtien hän on omistautunut työelämän hyvinvoinnin edistämiseen lehtensä kautta. Lukemista ja kirjoittamista rakastava Kasanen nauttii työssään etenkin ihmisten kohtaamisesta ja elämäntarinoiden kuuntelemisesta.


Jätä kommentti

Iida Mäkikallio: Vahvuu­tensa kohdanneella on voima kannatella toista

Screen Shot 2016-11-27 at 12.37.52 PM.png

Kuva: Li Yang / unsplah.com

Haavoittuvuus ja vahvuus ovat saman kolikon kaksi puolta. Filosofian Akatemian uuden Mielensävalottajat-yhteisön vetäjä, valmentaja Iida Mäkikallio korostaa kirjoituksessaan itsetuntemuksen tärkeyttä.

20-luvulle asti hiilikaivoksissa käytettiin kanarianlintuja suojelemaan kaivostyöläisiä häkämyrkytykseltä. Kanarianlinnut ovat herkempiä kaasuille kuin ihmiset ja lakkaavat laulamasta pienestäkin häkäpitoisuudesta. Lintujen laulun lakatessa kaivostyöläiset tiesivät nousta ajoissa pois kaivoksesta.

Itkin joka kerta kun minut vietiin tarhaan. En uskaltanut tulla pois pulpetin alta ensimmäisenä kouluviikkona. En puhunut vieraille ihmisille. Pienikin hymähdys tai kiireisen kireä ilmapiiri sai minut itkemään. Arka ja pelokas lapsi. Kun ympäristössäni on myrkkyä, lakkaan laulamasta ensimmäisenä, koska haistan myrkyn kaukaa.

Opin nopeasti, millainen tulee olla, jotta muut ovat tyytyväisiä. Älä vie tilaa. Mukaudu.”Ole pienempi.” Pienempi ajatuksissa, pienempi mielipiteissä, pienempi kehossa, pienempi tahdossa, pienempi unelmissa.

Screen Shot 2016-11-27 at 12.33.57 PM.png

Kulttuurimme jaottelee sukupuolen mustavalkoisesti kahteen ja tämän lisäksi määritellään tarkkaan, mitä on olla mies ja mitä nainen. Havahduin siihen, kuinka nuorena nämä uskomukset meihin iskostuvat, kun kuuntelin perhepäivähoitajan ja lasten keskustelua bussissa. Hoitaja kysyi lapsilta, mitä he haluaisivat ruoaksi. Jokainen poika huusi toistensa yli “Hamppareita!” “Spagettia!” “Joo hamppareita!”. Tytöt olivat hiljaa ja kun hoitaja kysyi heiltä, mitä he haluaisivat, tytöt vastasivat “Ihan sama, mulle käy kaikki.” “Joo, pojat saa valita.” Naisen rooli on auttaja, mukautuja. Omia tarpeita saatika tahtoa ei tule ilmaista.

Pojille kulttuurinen viestimme on päinvastainen. Häpeää tutkineen Brené Brownin mukaan miehille suurin kulttuurinen viestimme on “ei saa olla heikko”. Tämä ilmenee muun muassa vaikeutena myöntää, että on väärässä, vaikeutena pyytää apua ja vaikeutena puhua tunteista.

Naiset usein valittavat, että miehet eivät puhu tunteistaan, ja miehiä kritisoidaan etäisyydestä ja tunnekylmyydestä. Samaan aikaan ei kuitenkaan todella olla valmiita kohtaamaan itkevää tai pelokasta miestä. Liikaa avoimuutta kavahdetaan. Kun on vieraantunut omasta vahvuudestaan ja omaksunut identiteetin, jossa oma turvantunne on riippuvainen kumppanista, kumppanin näkeminen syvässä surussa tai häpeässä horjuttaa sitä maata, jolla seisot. Tällöin avoimuus on pelottavaa ja luotaantyöntävää. Vain vahvasti omilla jaloillaan seisova ihminen kykenee antamaan toiselle tilaa ilmaista kaikkea mitä on.

Jotta voimme sallia sekä vahvuuden että heikkouden toisessa, meidän on nähtävä molemmat itsessämme. Binäärisen nais- ja miesjaottelun takana on yhteinen ihmisyys. Jokainen meistä on pelokas, rohkea, heikko, vahva, luja, pehmeä. Vain vahvuutensa kohdannut voi loistaa koko laajuudessaan ja kannatella toista. Vain haavoittuvuutensa kohdannut voi olla vapaa.

Rakkaudella, Iida

P.s. Kanarianlintuna olen huomannut yhtä sun toista tästä elämästä. Itseämme rajoittavia uskomuksia on hankala huomata yksin. Tein sinulle kurssin, jossa työstämme aiheita, joiden läpikäynti on aiheuttanut isoimmat muutokset niin omassa kuin valmennettavienkin elämässä. Jotta uskaltaisit elää isommin. Rakastaa enemmän. Koko sydämestäni tervetuloa Mielensävalottajat-heimoon.

screen-shot-2016-11-27-at-7-49-39-pm
Vieraskynä: Iida Mäkikallio on Filosofian Akatemian valmentaja. Hänen erityisosaamistaan ovat mielen toiminta, innostuksen johtaminen ja henkilökohtainen kasvu.

Iidan tänään maanantaina 28.11. alkavalle online-kurssille mahtuu vielä mukaan muutama. Lisätietoja täältä.

Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Filosofian Akatemian blogissa 18.11.2016.


Jätä kommentti

Marja Kasanen: Introvertti ei sovi ajan muottiin

Kuva: Oscar Keys/New Zealand @Unsplach.com

Kuva: Oscar Keys/New Zealand @Unsplash.com

Nykyajan työelämä suosii ulospäin suuntautuneita, energisiä ihmisiä, joille verkostoituminen, tiimityö ja itsensä ilmaiseminen on helppoa. Sen sijaan vastauksiaan pohtivat, asioihin syventyneet ja mieluusti taka-alalle vetäytyvät introvertit ovat jääneet varjoon.

Meissä kaikissa on sekä introvertin että ekstrovertin piirteitä, mutta yleensä toisen puolen piirteet esiintyvät meissä vahvemmin. Arviolta vain noin kolmekymmentä prosenttia maailman väestöstä pitää itseään puhtaasti joko introverttinä tai ekstroverttinä.

Nykyaikana sosiaalisuuden ja verkostoitumisen merkitys on kuitenkin ylikorostunut ja tuntuu usein suosivan ekstroverttiyttä. On kuitenkin parempi, jos annamme tilaa piirteille kummastakin persoo

Introvertit ovat usein väärinymmärrettyjä, sillä työelämässä hiljaisuus ja syrjään vetäytyminen saatetaan tulkita siten, että henkilöllä ei ole mitään sanottavaa. Väärinkäsitys johtuu siitä, että introvertit haluavat käyttää aikaa asioiden analysointiin ja pohtimiseen ennen kuin tuovat mielipiteensä esille. Syrjään vetäytyminen onkin introvertin keino saada rauhaa työstää asiat itsenäisesti. Tärkeät asiat syntyvät yksinäisyydessä. Useat taiteilijat ja tutkijat ovat introverttejä.

Työelämän haasteita

Monet työelämän tilanteet saattavat olla suorastaan piinallisia introvertille. Sosiaalinen kanssakäyminen etenkin suurissa joukoissa ei ole hänelle mieluisaa. Esimerkiksi osaston hengennostatustilaisuudet tai yksikön illanvietot eivät välttämättä innosta introverttiä. Introvertti haluaa kyllä olla ryhmän jäsen, mutta hän kommunikoi mieluummin kahden kesken tai pienessä ryhmässä.

Kokousten kanssa sama juttu ja introvertti saattaa mieluummin haluta työskennellä omissa oloissaan kuin osallistua palavereihin, joissa ekstrovertit usein vievät puheenvuorot. Introverttiä kannattaa kuitenkin kuunnella, sillä hänellä on usein harkittuja näkemyksiä, joista yritys voi hyötyä. Esimiehen olisikin syytä muistaa kysyä näiltä hiljaisemmilta heidän mielipidettään.

Oma huone tai etätyö on introvertille tehokkaan työskentelyn edellytys. Introvertti tarvitsee omaa rauhaa keskittyäkseen eikä hän juuri siedä hälyä ja keskeytyksiä vaan stressaantuu niistä. Avokonttori on introvertille kauhistus, kun taas ekstroverttiä melu, sosiaaliset kontaktit ja stressi vain aktivoivat.

Ensivaikutelma hämää

Introvertit eivät välttämättä aina ole vahvimillaan rekrytointitilanteissa. Yritysten HR-ihmiset ja rekrytoijat ovat usein itse ekstroverttejä, jolloin vaarana on, että he suosivat tätä piirrettä enemmän.

Sosiaalisella sujuvuudella ja taitavuudella voi hämätä paljon ja introvertti antaakin yleensä huonomman ensivaikutelman itsestään kuin ekstrovertti. Useat ekstrovertit kokevatkin, että heidän persoonallisuuspiirteestään on etua työelämässä, kun taas moni introvertti kokee siitä olevan jopa haittaa uralla etenemisessä.

Henkilöarvioinnissa onkin tärkeää, että arvioija on tarkkana erottaakseen vaikutelman todellisuudesta ja saadakseen henkilöstä oikean kuvan. Keskimääräistä voimakkaampi introvertti antaa yleensä huonomman kuvan itsestään myös ryhmätyöskentelytilanteessa, jossa vaaditaan aktiivisuutta. Kokenut arvioija kuitenkin ymmärtää, että vaatimattoman käyttäytymisen takana voi olla kohteliaisuutta, hitaampi reagointityyli tai että henkilö ei halua lähteä kilpalaulantaan ryhmää hallitsevien henkilöiden kanssa.

Työnantajat eivät varsinaisesti suosi ekstroverttejä, sillä tehtävä määrittää siihen tarvittavat ominaisuudet. Kumpaakaan persoonallisuuspiirrettä ei yleensä edes nosteta vaatimuksissa esille.

Parhaita ehdokkaita ovatkin ne, joilla on molempia ominaisuuksia hyvässä tasapainossa. Voimakkaasti intro- tai ekstroverttiyteen taipuva toiminta ei ole useinkaan paras vaihtoehto.

Tieto lisää ymmärrystä

Mitä paremmin persoonallisuustyypit tunnistaa, sitä helpompi on tulla toimeen muiden kanssa.

On myös hyvä liikkua välillä puolelta toiselle tilanteen mukaan sopivassa määrin. Introvertille on hyödyllistä vahvistaa esimerkiksi sosiaalista puoltaan ja ekstrovertin taas pakottaa joskus itsensä pysähtymään. Omalle luonteelleen kannattaa kuitenkin olla uskollinen eikä pakottaa itseään täysin vastakkaiseen rooliin, sillä se kuluttaa.

Kanssakäyminen esimiehen tai kollegan kanssa onnistuu paremmin, jos tunnistaa toisen persoonallisuuspiirteet ja osaa suhtautua niihin oikein. Vaikka introvertti viihtyy omassa huoneessaan eikä juuri kaipaa sosiaalisia kontakteja, hän kuitenkin pitää syvällisistä keskusteluista ja pohdinnasta. Sen sijaan spontaanit tapaamiset eivät ole introvertin heiniä ja kysymyksiin vastaamiseen on hyvä sallia tarpeeksi harkinta-aikaa.

Ekstrovertti taasen kaipaa kontakteja ja käy heti töihin tultuaan juttelemassa kaikkien kanssa. Hän saattaa introvertin mielestä jopa häiritä työrauhaa pistäytymällä toisen työpisteessä moneen otteeseen, mutta tähän kannattaa vain ottaa oikea asenne.

On rikkaus, että olemme erilaisia. Molempia tyyppejä tarvitaan. Kun tutustuu toiseen, huomaa, että erilaisuus voikin olla mielenkiintoista ja hyödyllistä ärsyttävyyden sijaan.

Introvertin piirteitä

  • Haluaa olla rauhassa.
  • Pitää itsenäisestä työstä ja pystyy toimimaan yksin pitkiäkin aikoja.
  • Haluaa analysoida ja pohtia asioita.
  • Paneutuu asioihin ja pystyy keskittymään niihin pitkäksi aikaa ilman taukoja.
  • Työskentelee mieluiten yksi tehtävä kerrallaan.
  • Havaitsee yksityiskohdat ja arvostaa laatua.
  • Kärsivällinen, jaksaa odottaa kauan, eikä tylsisty yksin ollessaan.
  • Viihtyy yksin, ei kaipaa seuraa.
  • Taitava kuuntelija. Panee merkille keskusteluissa sen, mitä oikeasti tarkoitetaan.
  • Stressaantuu helposti, ja työskentelee huonommin paineessa.
  • Häiriintyy melusta.

 Ekstrovertin piirteitä

  • Hakee toimintaa ja on nopea reagoimaan.
  • Tekee valppaasti aistihavaintoja.
  • Sosiaalinen ja seuranhakuinen. Tutustuu helposti ihmisiin.
  • Uskoo muista hyvää ja luottaa omiin kykyihinsä.
  • Osaa puhua kaikkien kanssa luontevasti aiheesta kuin aiheesta.
  • Panostaa ulkonäköönsä.
  • Osaa vaikuttaa muihin ihmisiin ja ympäristöön.
  • Pärjää hyvin paineissa eikä häiriinny melusta.
  • Viihtyy ihmisjoukoissa.
  • Pitää huomiosta ja haluaa erottua joukosta.
  • Ei pidä yksinolosta, tarvitsee ulkoisia virikkeitä.

Lähteet: Linus Jonkmanin Introvertit-kirja ja psykologi Juha Sandbergin haastattelu.

Kirjoitus on alun perin julkaistu Kollega.fi-verkkolehdessä.

Marja Kasanen

Kuva: Riitta Supperi

Vieraskynä:

Marja Kasanen on työelämään ja hyvinvointiin keskittyneen Kollega.fi-verkkolehden päätoimittaja ja perustaja. Aiemmin freelance-toimittajana työskennellyt Kasanen perusti verkkolehden vuonna 2012, mistä lähtien hän on omistautunut työelämän hyvinvoinnin edistämiseen lehtensä kautta. Lukemista ja kirjoittamista rakastava Kasanen nauttii työssään etenkin ihmisten kohtaamisesta ja elämäntarinoiden kuuntelemisesta.

Photo by Ismael Nieto @Unsplash


2 kommenttia

PsT Sirkkaliisa Heimonen: Ikäihmisten tarinoissa piilevät avaimet hyvinvointiin

Meillä on paljon opittavaa toinen toisiltamme. Nuo aarteet tosin löytää vain, jos pysähtyy kuuntelemaan ja näkemään. Psykologi, PsT Sirkkaliisa Heimonen ehdottaa, että käytämme enemmän aikaa varttuneelta ikäpolvelta oppimiseen.

’Kannattaa katsoa, mikä on jäljellä ja nauttia siitä’

Näin sanoi eräs ikäihminen minulle muutama vuosi sitten, kun keskustelimme hyvästä elämästä. Tarina, tilanne ja sanottu on jäänyt lähtemättömästi mieleen. Yhtä hyvin tuo lause voisi olla ote jostain elämäntaito-oppaasta. Niissä kirjoitetaan usein juuri asennoitumisen voimasta, haasteista selviytymisestä ja kiitollisuuden merkityksestä. Lauseessa on sisällä kuitenkin kokonainen tarina, ihmisen oma kokemus ja sen henkilökohtainen merkitys. Asennoitumisen tärkeys on kiteytynyt ja tullut eläväksi kokemuksen kautta.

’Pitkä elämänkokemus, sitä kun vähän pöyhii, sieltä löytyy pintaan vaikka minkälaisia aarteita’

Näin kirjoitti eräs ikäihminen minulle pari vuotta sitten, kun olin esittänyt avoimen kirjoituspyynnön mielen hyvinvoinnin merkityksistä. Mielestäni tuo lause on upea kuvaus ikääntymisestä. Vuodet tekevätkin ihmisestä rikkaan ja pitkästä elämänkokemuksesta voi ammentaa aarteita.

Ikäihmisten kanssa käymäni keskustelut ja heidän kirjoitustensa lukeminen ovat vieneet hyvän elämän peruskysymysten äärelle. He ovat kertoneet omia tarinoitaan, kuvanneet omia elämänarvojaan, yksittäisiä itselleen merkityksellisiä asioita ja sitä, miten he elämän eteen tuomiin haasteisiin suhtautuvat. Heidän kertomastaan voi summata sen, että mielen hyvinvointia vahvistavat asiat löytyvät tavallisesta arjesta. Niiden tunnistaminen ja arvostaminen on avaintaito. Myönteiset ihmissuhteet, omat tavoitteet ja ilon aiheet ovat tärkeitä voiman lähteitä. Toinen havainto liittyy asennoitumiseen. Myönteinen ja hyväksyvä asennoitumisen tapa, mielenkiinnon säilyttäminen ja oppimisen halu sekä odottava suhtautuminen tulevaan kannattelevat. Niitä kannattaa tietoisesti vaalia.

Hannes Hynönen (Kuva Taru Hokkanen)

”Ei ilo tule itsestään, sitä pitää osata hieman kehrätä. Ilon lanka on aina myös omista käsistä kiinni.” -Hannes Hynönen (10.1.1913 – 30.11.2015). Kuva: Taru Hokkanen, Länsi-Savo

Ikäihmisten tarinat kertovat myös haavoittuvuudesta ja siitä, millä keinoin he ovat selviytyneet elämän aallokoista. Kun elämää katsoo pidemmästä perspektiivistä, erilaiset vaiheet ja niiden merkitys elämän kokonaisuudessa piirtyvät selvemmin. Vaikeudet, elämänmuutokset ja menetykset kuuluvat elämään. Vaikeudet voivat muodostua käännekohdaksi elämässä, niiden kautta voi oppia ja kasvaa. Vastoinkäymisistä selviytymistä voi hahmottaa psyykkisen kimmoisuuden valossa. Kimmoisuus nostaa valokeilaan sen, miten ihminen kohtaa haasteet, selviytyy niistä sekä kasvaa ja vahvistuu niiden kautta (Ryff ym. 2012).

Tarinat voivat valottaa elämän epätäydellisyyttä ja haavoittuvuuden myönteistä merkitystä. Haavoittuvuuden kohtaaminen, sen myöntäminen ja sietäminen vaatii rohkeutta (Brown 2012). Haavoittuvuuden kautta voi löytyä omat vahvuudet ja se voi vahvistaa yhteyttä ihmisten välillä. Kun kohtaa elämänhaasteet avoimesti ja omia tunteita kuunnellen, elämänarvot voivat kirkastua ja omat voimavarat vahvistua.

Vuosi sitten kokosin työtoverini kanssa kirjaa, jonka taustalla oli neljän vuoden projekti ikäihmisten mielen hyvinvoinnin parissa. Hankkeessa oli katsottu ikäihmisten mielen hyvinvointia, elämän tarkoituksellisuuden tunnetta ja mielen voimavaroja. Kirjan viimeisen kappaleen kohdalla pysähdyimme kokoamaan keskeisiä viestejä, oppimiamme asioita ja hankkeen helmiä. Mielen maisemia -otsikon alle kiteytyi neljä viestiä: pysähdy mielen hyvinvoinnin äärelle, kohtaa koko ihminen, vahvista mielen voimavaroja ja arvosta elämänkokemusta. Mielen hyvinvointi ja sen ylläpitäminen on tärkeää. Kirjoitimme, että voimavarojen, vahvuuksien ja selviytymisen viestit rohkaisevat ja kannattelevat. Totesimme, että vaikeuksien kohdatessa tarvitaan hyvän elämän ylläpitämisen ja mielen hyvinvoinnin edistämisen näkökulmaa. Painotimme sitä, että elämänkokemukseen perustuvat vahvistavat tarinat voivat toimia oppina muille. Jokaisella ihmisellä on kerrottavanaan vahvistava tarina. (Heimonen & Fried 2015.)

Mitä hyvän elämän näkökulma sitten voisi tarkoittaa? Ennen kaikkea siihen liittyy elämän tarkoituksellisuuden tunne. Omien arvojen todeksi eläminen, itselle tärkeisiin päämääriin suuntautuminen, arjen merkitysten tunnistaminen ja oman eletyn elämän hyväksyminen rakentavat tarkoituksellisuutta vanhuudessa (Krause 2004). Teemat puhuttelevat myös nuorempia. Arvojen mukaisen elämän, tärkeiden tavoitteiden, merkityksellisten asioiden ja hyväksyvän suhtautumisen viestit ovat oivallisia muistutuksia kaikille.

Kiinnostus mielen hyvinvointiin ja hyvän elämän ulottuvuuksiin on vahvassa kasvussa. Onnellisuuden salaisuus kiinnostaa, kiitollisuuden harjoittamisen ja myönteisten tunteiden vaikutuksista puhutaan ja kukoistuksen lähteitä haetaan. Positiivisella psykologialla on tällä saralla paljon annettavaa. Tutkimustieto antaa vankkaa perustaa, ja mielen hyvinvoinnin vahvistamiseksi kehitetyt välineet ovat tarpeellisia. Toisten ihmisten näkemysten ja kokemusten kuunteleminen avartaa omaa ajattelua ja tuottaa uusia oivalluksia. Toivottavasti malttaisimme kohdata toisiamme, huomaisimme elämässämme olevan hyvän, rohkenisimme jakaa tarinoita ja ihmetellä yhdessä elämästä opittua. Näin tutustuisimme niihin arvokkaisiin aarteisiin ja elämäntaitoihin, joita meille kaikille on kertynyt elettyjen vuosien aikana. Samalla antaisimme arvoa niille kanssamme eläville, joilla tuota kokemusta on monin mitoin enemmän.

Meillä on paljon opittavaa toinen toisiltamme. Jaetun viisauden aarteet tosin löytää usein vain, jos  pysähtyy kuuntelemaan ja näkemään. Ehkä tässä olisi oiva tavoite tälle viikolle.

Kenet sinä pyydät kahville tai teelle tulevina päivinä?

Screen Shot 2016-02-15 at 3.27.29 PM

Kuva: Jani Laukkanen

Vieraskynäilijämme: Sirkkaliisa Heimonen on psykologian tohtori ja työskentelee toimialapäällikkönä Ikäinstituutissa. Hän on toiminut ikääntymisen psykologian asiantuntija- ja kehittämistehtävissä yli 20 vuotta. Vuonna 2013 Suomen Psykologiliitto valitsi Heimosen vuoden psykologiksi. Sirkkaliisan yhdessä Suvi Friedin kanssa kirjoittama hankekirja Vanhuuden mieli on ladattavissa täältä.

Kirjallisuutta:

Brown B (2012) Daring greatly: How the courage to be vulnerable transforms the way we live, love, parent and lead. New York: Penguin.

Heimonen S & Fried S (2015) Mielen maisemia. Kirjassa: S Heimonen & S Fried (toim.) Vanhuuden Mieli. Helsinki: Ikäinstituutti, 136–140.

Krause N (2004) Stressors arising in highly valued roles, meaning in life, and the physical health status of older adults. Journals of Gerontology: Social Sciences 59B, S287-S297.

Ryff C D ym. (2012) Psychological resilience in adulthood and later life: Implications for health. Teoksessa: B Hayslio Jr & G C Smith (toim.) Annual review of gerontology and geriatrics. Emerging perspectives on resilience in adulthood and later life, vol 32. New York: Springer Publishing Company, 73-92.

 

 


1 kommentti

Touko Kuusi: Kiitollisuuden tutkittu taito

Kuvittele mieleesi seuraava tilanne. Astelet kotoasi ripein askelein kohti läheistä bussipysäkkiä. Tulet tienristeykseen ja jäät töllistelemään punaista valoa. Yhtäkkiä huomaat entisen ylä-asteen opettajasi saapuvan vierellesi. Tämä ei ole kuitenkaan kuka tahansa opettaja. Olet lukuisia kertoja muistellut niitä innostavia hetkiä, joita vietit opettajasi vapaamuotoisilla, mutta arvostavan ohjaavilla tunneilla. Olet jopa ehkä sitä mieltä, että hän on yksi parhaista opettajista, joita sinulla on koskaan ollut. Avaat keskustelun, moikkaatte ja vaihdatte pintapuoliset kuulumiset. Sinä jatkat valoista kävellen toiselle bussipysäkille ja opettaja toiselle. Kun katselet bussipysäkiltäsi liikennevirtaa, mietit hiljaa mielessäsi, että olisit ehkä voinut sanoa enemmän. Olisit ehkä voinut avata arvostuksen arkun ja kertoa opettajalle, kuinka olet hänelle kiitollinen ja miten paljon arvostit hänen tapaansa opettaa.

Tarinan ei kuitenkaan tarvitse päättyä tähän. Elämä on täynnä mahdollisuuksia ja usein niitä on silloinkin, kun tilanne näyttää olevan ohi. Ehkä oletkin se fiksu henkilö, joka on teroittanut elämänviisautensa positiivisen psykologian tiedolla. Tällöin huomaat unohtaa arkiset kiireesi hetkeksi ja kipität tien yli bussipysäkille, jolla opettajasi vielä seisoo. Tullessasi pysäkille otat lämpimän katsekontaktin ja sanot taikasanat. Kerrot opettajalle kiitollisuutesi ja arvostuksesi. Näet hänen kasvoissaan lähes kyyneliin asti sulavan liikutuksen. Sitten kävelet ketterästi toiseen bussiin ja jatkat päivääsi sellaisen myhäilyn ja innostuksen voimalla, joka kantaa pitkälle iltaan. Kerroin esimerkin, koska se ei ole satua vaan kokonaisuudessaan tositapaus, joka tapahtui minulle pari kuukautta sitten.

Bussipysäkeiltä ja kiitollisuuden taitekohdissa kannattaa kääntyä, koska myös tieteellinen näyttö tukee tätä.

Esimerkiksi positiivisen psykologian tuottamaan tutkimustietoon perehtyminen voi olla se ratkaiseva asia, joka auttaa toimimaan toisin jossakin tilanteessa. En olisi todennäköisesti kääntynyt opettajani perään ellen olisi lukenut aiheeseen liittyvästä tutkimuksessa, jossa koehenkilöt laitettiin lukemaan arvostamalleen henkilölle ääneen kiitoskirje. Tällä teolla oli vielä kuukaudenkin kuluttua positiivinen vaikutus osallistuneiden ihmisten hyvinvointiin.

Miksi kiitollisuus on hyväksi?

Kiitollisuuden osoittamisella ja kiitollisuudella persoonallisuuspiirteenä näyttää olevan selkeä yhteys onnellisuuteen, positiivisiin tunteisiin ja hyvinvointiin (vaikka epävarmuutta liittyykin vielä siihen, millainen tämä yhteys on – ks. lähteet lopusta). On myös viitteitä, että kiitollisuuden tunne toimisi ”positiivisten tunteiden laajennus ja rakennus – teorian” (broaden and build theory of positive emotions) mukaisesti. Kun tunnemme kiitollisuutta, se laajentaa ajatteluamme ja aistimistamme. Yksityiskohtiin jumahtamisen sijasta näemme koko kuvan ja etsimme virikkeitä ja ideoita laajemmalti kuin pelkästä ”hauki on kala” -perspektiivistä. Tämä johtaa lopulta pitkällä tähtäimellä parantuneeseen fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen, sosiaaliseen elämään ja elämäntyytyväisyyteen.
Sara B. Algoe on esittänyt myös kiinnostavan (tosin ei vielä paljon tutkitun) ”Find, remind, and bind” -teorian kiitollisuuden sosiaalisia suhteita vahvistavasta toimintamekanismista. Ajatuksena on, että kiitollisuuden tunne ajaa meitä etsimään sosiaalista vuorovaikutusta, muistuttaa meitä pitämään yhteyttä tuttuihin ja ystäviimme ja sitoo meitä tiukemmin sosiaaliseen verkostoomme. Kiitollisuustutkimus ei anna vielä kiveen hakattuja varmoja totuuksia oman hyvinvoinnin nostattamiseen. Hyviä vinkkejä se kuitenkin tarjoaa. Bussipysäkkiesimerkissäni mainittu kiitollisuudenosoitus tai kiitollisuuskirjeiden kirjoittaminen on tästä mainio esimerkki.

Kiitollisuuskirje

Opettajaani minua kiittämään inspiroineessa kiitollisuuskirjeharjoitteessa (ja tutkimuksessa) on ajatuksena ensin kirjoittaa kirje ja lukea se mielellään sitten kasvokkain henkilölle, jota kohtaan tuntee kiitollisuutta. Koska harjoite vaatii myös hieman rohkeutta, se kannattaa tehdä sellaiselle ihmiselle jolle on erittäin kiitollinen, mutta jota ei ole päässyt koskaan kiittämään. Kirjeessä voi painottaa konkreettisesti niitä asioita, joita toinen teki ja kuinka ne vaikuttivat omaan elämääsi. Kiitollisuuskirjeen tapaista toimintaa voi tehdä toki myös spontaanistikin, kuten omassa esimerkissäni.

Kiitollisuuspäiväkirja

Kiitollisuuden voimassa näyttää olevan paljolti kyse siitä, mitä tunnemme sisällämme. Tästä syystä myös kiitollisuuden miettiminen voi nähtävästi parantaa hyvinvointia. Murheiden keskellä varmasti moni meistä on kokenut helpotusta miettiessään vaikkapa sitä, mikä onni on että on saanut syntyä Suomen kaltaiseen maahan. Kiitollisuuden miettimisen lohduttavaa ja hyvinvointia parantavaa vaikutusta on myös tutkittu. Siitä on pyritty myös rakentamaan arkielämään soveltuvia harjoitteita. Esimerkiksi kiitollisuuspäiväkirjassa ideana on kerran viikossa laittaa ylös viisi edeltävään viikkoon liittyvää asiaa, joista voi olla kiitollinen. Nämä ovat usein aivan arkipäiväisiä juttuja. Tutkimuksissa suosituin yksittäinen kiitetty asia oli usein äiti. Ehkä harjoite toimii osaltaan juuri siitä syystä, että se laittaa meidät huomaamaan asiat, joita pidämme toisinaan itsestäänselvyyksinä. Tämän tekniikan on todettu alustavissa tutkimuksissa parantavan yksilöiden hyvinvointia. Tosin erityisesti silloin, kun kiitollisuuspäiväkirjaa tehtiin kerran viikossa, ei päivittäin. Katso alta iso lista vinkkejä kiitollisuusharjoitusten tekemiseen.

Touko Kuusi
Kirjoittaja:
 Touko Kuusi on filosofian ja tekniikan ylioppilas. Häntä kiinnostaa ihmisten hyvinvointi ja se, miten siihen liittyvä ymmärrys ja tutkimustieto voi konkreettisesti parantaa maailmaa. Toukoa vetää puoleensa laaja-alainen pyrkimys kehittyä ihmisenä. Hän mittaa elämäänsä teknisin apuvälinein ja pyrkii kehittymään niin Helsingin lenkkipoluilla kuin rohkeudessa jutella tuntemattomille ihmisille. Lisää hänen juttujaan voi lukea blogista Myötätuulen tekijä.

Kirjoitus julkaistu alun perin 22.4. Touko Kuusen blogissa.

 

 

Lähteet ja huomiot
Vinkkejä kiitollisuustaitojen kehittämiseen:

Ilmainen ”Science of Happiness” verkkokurssi, jonka kiitollisuusosio sisältää paljon kiinnostavaa tuoretta tutkimustietoa ja vinkkejä omien kiitollisuustaitojen kehittämiseen
Kiitollisuuden kehittämiseen vinkkejä VIA:n sivulla (Via on positiivisen psykologian instituutti, jonka tieteellisinä johtajina toimii alan huippututkijoita)

Kiitollisuuden tutkimuksesta ylipäätänsä:

Kiitollisuuden tutkimus on positiivisen psykologian osana uusi ja siksi siihen liittyen ei voi vielä esittää varmasti kuin sen, että kiitollisuuden ja hyvinvoinnin välillä vaikuuttaa olevan yhteys. Epäselvää on vielä esimerkiksi se, onko kiitollisuus hyvinvoinnin sivutuote vai syntyykö kiitollisuuden seurauksena.

Tutkimus on ollut viime vuosikymmeninä tiivistä aiheen suhteen. Vuonna 2010 tehty systemaattinen kirjallisuuskatsaus esittää seuraavaa kiitollisuuden ja hyvinvoinnin suhteesta:

”In recent years, a large body of literature has developed showing that gratitude is related to a wide variety of forms of well-being.”

”Longitudinal and experimental work suggests that the benefits of gratitude to well-being may be causal.”

”Future research is needed into establishing the mechanisms whereby gratitude relates to well-being. It is the sign of a developing field when research attention turns from establishing an effect, to showing why that effect occurs, and gratitude research appears to be in that position. Four possible candidates were outlined, including schematic processing, coping, positive affect, and broaden-and-build processes. It remains to be seen which, if any, of these relationships explain why gratitude is linked to well-being.”

Mainittu kirjallisuuskatsaus kiitollisuuden ja hyvinvoinnin suhteesta:

Wood, Alex M., Jeffrey J. Froh, and Adam WA Geraghty. ”Gratitude and well-being: A review and theoretical integration.” Clinical psychology review (2010): 890-905.

American scientistissä julkaistu melko helppolukuinen, mutta silti melko täsmällinen kuvaus positiivisten tunteiden hyödyllisistä vaikutuksista ylipäätään:

http://www.unc.edu/peplab/publications/Fredrickson_AmSci_English_2003.pdf

Fredricksonin artikkeli tutkimusnäytöstä, joka viittaa siihen, että Broaden and build teoria pätisi myös kiitollisuuteen (tosin huomaa kiistanalaisuus):
Fredrickson, Barbara L. ”Gratitude, like other positive emotions, broadens and builds.” The psychology of gratitude (2004): 145-166. (Helsingin yliopistossa kirjoilla oleville luettavissa ilmaiseksi: http://site.ebrary.com.libproxy.helsinki.fi/lib/helsinki/reader.action?docID=10085277)

Kiitollisuuskirje:

Kiitollisuuspäiväkirja:

Alla vertaisarvioitu satunnaistettu vertailukoe kiitollisuuspäiväkirjan toimivuudesta antaa viitteitä kiitollisuuspäiväkirjan toimivuudesta.


2 kommenttia

Sonja Strömsholm: ”Kun mikään muu ei auta, auta muita”

love_prison-wideOlin toissa sunnuntaina brunssilla ystäväni Mikko Jaatisen kanssa. Mikko on sellainen tyyppi, että jos hänet kerran tapaa, häntä ei koskaan unohda. Mikko on valoisa ja voimakas persoona. Hänellä on myös mieletön kyky nostaa muita ja auttaa toisia kukoistamaan. Mikon seurassa tunnen välittömästi itseni ainutlaatuiseksi ja hyväksi ihmiseksi.

Mikon seurasta inspiroituneena innostuin kertomaan hänelle oivalluksen, jonka sain joululomalla. Olin nimittäin kokenut monta päivää selittämätöntä riittämättömyyden tunnetta, väsymystä ja jopa masentuneisuutta. Mikään ei oikein tuntunut miltään ja lopulta halusin vain olla yksin. Koin, että olen tarpeeton ja huono. Aloin lopulta pääni sisällä syyttää tästä muita: “Miksi minun työpanostasi ei koskaan huomioida tarpeeksi? Miksi minun pitää aina olla se, joka soittaa porukan kasaan lauantai-iltaisin, jotta ylipäätään mitään tapahtuu? Miksi kukaan ei laita minulle ilahduttavia yllätystekstiviestejä tai kerro minulle ääneen, että olen ihana?”

Ajattelin, että ehkä minun pitää alkaa vaatia itselleni enemmän kunnioitusta, huomiota ja kannustusta. Että muuten en jaksa. Että en aina halua olla se, joka antaa. Tarvitsenhan itsekin vaikka mitä!

Vietin viimeiset lomapäiväni yksin hotellihuoneessa Oulun Radisson Blu:ssa, ja minulla oli ihanasti aikaa vain itselleni. Tuolla huoneessa 607 katsoin keskellä yötä Youtubesta ystäväni Esa Saarisen luentoja. Yhtä systeemiälyä käsittelevää puheenvuoroa katsellessani tajusin yhtäkkiä, että mitä kaipasin noina synkkinä hetkinäni, ei ollutkaan pelkkä itselle saaminen. Oikeasti koinkin vajavuutta oman rakkauteni antamisen ja näyttämisen suhteen. Oikeasti halusin edelleen antaa enemmän. Niin kuin kollegani Frank Martela sanoo: “Elämän merkitys on se, että tekee itselleen merkityksellisiä asioita siten, että tekee itsestään merkityksellisen toisille ihmisille.” Molempia puolia tarvitaan. Olin kyllä lomalla päässyt toteuttamaan itseäni, mutta aitoa merkityksellisyyden tuottamista muille en ollut elänyt vahvasti todeksi pariin viikkoon.

Kirjoitin hotellihuoneen muistilehtiöön: “Aina kun olet masentunut, kysy itseltäsi: miten voisin antaa enemmän?”

Itselleen hyvin ominaisella tavalla Mikko kuunteli juttuni loppuun intensiivisesti ja eläytyen. Hän teki muistiinpanoja muistikirjaansa, katsoi minua pitkään hiljaa hymyillen ja alkoi sitten avata minulle upeaa johtamisfilosofiaansa. Mikko rakensi oivallustani edelleen. Hän sanoi, että monesti johtajan tehtävän ajatellaan olevan työn sujuvan tekemisen ja yksilön potentiaalin realisoitumisen mahdollistaminen. Mutta mitä jos johtajan tehtävä olisikin, paitsi auttaa muita kukoistamaan, luoda jokaiselle yksilölle sellainen vuorovaikutusympäristö, jossa kaikki nostavat toisiaan? Luoda ympäristö, jossa toisten nostaminen on mahdollisimman helppoa ja kannustettavaa. Mitä jos synnyttäisimme omalla toiminnallamme yhteisiä, itseään ruokkivia positiivisia kehiä, joissa kaikki kasvavat yhdessä suuremmiksi, kuin mitä yksilön yksin olisi ikinä mahdollista?

Samalla tavalla elää ja opettaa myös hyvä ystäväni Emilia Lahti, joka puhuu turvallisten tilojen luomisesta. Jokaisella meillä on uskomaton voima joko avata muille mahdollisuus olla jokaisessa hetkessä rauhassa ihana oma itsensä tai sitten estää sitä. Meillä on valtava voima avata muille ovia tai sulkea niitä, kuten hän usein sanoo.

Huomenna on jälleen ystävänpäivä. Mitä jos et tänä vuonna ostaisi sitä perinteistä suklaarasiaa tai alusvaatekerrastoa, vaan päättäisit luoda ystävillesi ja kanssaihmisillesi uskomattoman rakkauden taikapiirin, jossa on kaikkien on hyvä olla?

Voit vaikka aloittaa kysymällä enemmän kysymyksiä asioista, jotka ovat oikeasti toiselle tärkeitä. Tai voit aktiivisesti miettiä, mikä tuossa ihmisessä on upeaa juuri nyt ja sanoa sen hänelle spontaanisti ääneen. Tai jos joku ihminen tulee yhtäkkiä mieleesi ja ajattelet hänestä jotain kaunista ja mukavaa, kerro se heti. Kerro kasvokkain, kerro somessa, kerro puhelimitse. Kunhan kerrot. Jos epäröit, mieti miten hyvältä sinusta itsestäsi on joskus tuntunut saada toiselta yllättävä positiivinen viesti.

Tee se nyt. Avaa Facebookin viestit-kansio ja kirjoita ajatuksesi sinne. Anna tuon toisen mieleesi tulleen henkilön tulla nähdyksi sinun toimestasi. Ystäväni Jussi Lehtisen sanoin nähdyksi tuleminen on itse asiassa ainut asia, mitä todella kaipaamme. Unohda siis kerrankin itsesi ja anna enemmän. Silloin myös saat enemmän.

Kuten ystäväni Obinna Obieze on hienosti sanonut: ”Elämä on loppujen lopuksi aika yksinkertaista: kun sinä olet onnellinen, minä olen onnellinen.”

Ihanaa, rakkaudellista ja jakamisen täyteistä ystävänpäivää! ❤

Toim. huom: Psykologi Tuija ’Tuimakka ’ Matikalle sydämellinen shoutout ja kiitos otsikosta! Lisää viisauksia tältä kertakaikkisen upealta naiselta hänen kotisivultaan

Sonja Stromsholm

Kuva: Ann L. Andersson

Kirjoittaja: Sonja Strömsholm (KM) on Filosofian Akatemian asiakkuus- ja myyntijohtaja, ihmisten innostaja ja yhteisöjen rakentaja. Hän uskoo, että sisäisesti motivoituneet ihmiset ovat tehokkaampia ja saavat aikaan isoja asioita. Kun Sonja ei ole leffassa, kuntosalilla tai kuoroharjoituksissa, hän rakentaa Suomeen kutsumuksellisempaa työelämää.


1 kommentti

Maaret Kallio: Vierivä pari ei sammaloidu

 

o-HAPPY-COUPLE

Kuva: Huffington post arkisto

Tuttu tarina: Alussa pari on tulisen kuumana toisiinsa. Ei tarvitse astua kuin rapusta kynnykselle, niin sukat pyörivät jo jaloissa. Juhlissa he eivät malta pitää näppejä irti toisistaan. Vihjailevat kosketukset ja merkitykselliset katseet kertovat yhteisen hehkun odotuksesta.

Ja vielä tutumpi tarina: Kymmenen vuoden päästä pari ei kuumene enää toisistaan – paitsi korkeintaan ärsyyntyessä oikein viimeisen päälle. Seksi on hehkun sijaan ennemminkin suorite, joka vedetään velvollisuudella läpi. Intohimon liekki katosi, vaikka juuri se veti alussa vakkaa kantensa puoleen.

Seksuaalisen hyvinvoinnin tiedetään vaikuttavan voimallisesti niin parisuhteen kuin yksilön hyvinvointiin. Siitäkin huolimatta jokainen tuntee tarinoita intohimon kadottaneesta pitkästä parisuhteesta. Tosiasia on, että suomalainen seksuaalielämä ja siten sen vaikutus parisuhdetyytyväisyyteen ovat noudattaneet laskevaa tendenssiä viime vuosien ajan. Seksuaalinen hyvinvointi on niin yksilöllä kuin pareilla herkkä mittari, joka kertoo nopeasti voimien ehtymisestä tai vuorovaikutuksen ongelmista. Intohimon katoamiskertomus on tosi, muttei ainoa laatuaan. Mikä salaisuus on niillä pitkäaikaisilla pareilla, joilla intohimon liekki silti lepattaa vielä vuosien yhdessäolon jälkeenkin?

Intohimon mielletään kuuluvan parisuhteen alkuvaiheeseen. Seksuaalinen viehtymys vetää kumppanuksia toistensa puoleen ja lupaava seksuaalielämä vahvistaa parin sitoutumista ja kiintymystä toisiinsa. Siitäkin huolimatta seksuaalisen intohimon on osoitettu olevan pitkän parisuhteen näkökulmasta hyvinkin lyhytaikaista. Amerikkalaisten ja eurooppalaisten tutkijoiden löydökset ovat selviä: vastanaineet nauttivat onnellisuuspiikistä, joka kestää keskimäärin vain kaksi vuotta. Tämän jälkeen parin on tehtävä töitä säilyttääkseen onnellisuuden ja intohimon pitkäaikaisessa parisuhteessaan.

Tutkimukset kertovat, että tyytyväinen seksuaalielämä korreloi selkeästi onnelliseksi koetun parisuhteen kanssa. Onnelliset parit kokevat hyvän seksuaalielämän yhtenä onnensa tekijänä, kun taas onnettomat parit kokevat sen suuremmin parisuhdetyytymättömyyttä aiheuttavaksi. Seksuaalisen tyytyväisyyden vähenemisen on todettu liittyvän lisääntyneeseen riskiin erota. Seksuaalinen tyytyväisyys turvaa näin merkittävällä tavalla suhteen pysyvyyttä. Onnellisten parien odotuksetkin ovat onnellisia: he eivät käsikirjoita tulevaisuuteensa halun väistämätöntä kuolemaa, vaan uskovat sen pysyvän osana suhdetta.

Maaret Kallio 2 positiivinen psykologia

Intohimoon liittyy likeisesti myös intiimiys. Intiimiys tulee latinan sanasta intimus, joka tarkoittaa syvästi yksityisen jakamista yhteisesti. Kyky jakaa omaa sisintään ja haavoittuvuuttaan tarpeineen ja tunteineen on merkittävä tekijä tunneyhteyden kehittymisessä ja siten myös seksuaalielämän tyytyväisyydessä. Parin on tärkeää saada kokea yhdessä jaettuja tunteiden, lämmön ja hellyyden kokemuksia intiimiydessä.  Intiimiys syntyy uskalluksesta avata itseään haavoittuvuudessaan ja tulla siinä vastavuoroisesti vastaanotetuksi toisen taholta. Paradoksaalisesti vain toisistaan erillistynyt pari voi olla aidosti intiimi.

Ihmisen perustavanlaatuiset toiveet ovat ristiriitaiset. Kaipuu sekä turvalliseen läheisyyteen että tutkivaan erillisyyteen ovat olemassa jo varhaisissa vuorovaikutussuhteissa. Samat elementit elävät myös aikuiselämän tärkeimmässä kiintymyssuhteessa, eli useimmiten parisuhteessa. Turvallinen läheisyys on merkittävää pitkän parisuhteen onnellisuudelle, mutta samanaikaisesti kohtalokasta intohimolle. Sitoutuminen samaan kumppaniin pitkäksi ajaksi tuo haasteen intohimon säilymiselle, joka tutkitusti kaipaa vaihtelua ja uusia virikkeitä säilyäkseen. Intohimonsa säilyttävä pari osaa katsoa tuttua kumppaniaan aina uusin silmin, etsiä vaihtelua ja vireyttä suhteen sisältä, eikä sen ulkopuolelta.

Vailla vaikeuksiako sitten selviävät ne parit, jotka onnistuvat säilyttämään intohimon lepatuksen suhteessaan? Eivät sentään, mutta he onnistuvat selviämään vaikeuksistaan yhdessä. Seksuaalista tyytyväisyyttä parisuhteessa edistävät erityisesti pariskunnan kommunikointikyvyt. Näillä pareilla on enemmän taitoa keskustella seksuaalisuhteestaan, tunteistaan ja toiveistaan sekä rajoistaan. Heillä riittää motivaatiota etsiä uudelleen yhteyttä, joka on katkennut. Keskeistä ei siis ole rikkomaton tunneyhteys tai alati aktiivinen seksuaalielämä, vaan kyky luoda sitä useasti uudelleen yhdessä ja erikseen.

Pitkän parisuhteen on siis toistuvasti muututtava, jotta se pysyisi tyydyttävänä. Ja miksipä ei muuttuisi, sillä kukapa meistä säilyy samana vuosikausia? Hyviin uutisiin kuuluu sekin, että avioliiton ollessa muutoksessa, myös tyytyväisyyttä raportoidaan enemmän. Näin on esimerkiksi lasten muuttaessa pois kotoa.

Intohimon liekkiin aina uudelleen palaava pari siis kasvaa, muuttuu ja vierii, eikä siksi sammaloidu. He uskaltautuvat yhdessä erotiikan turvallisiin seikkailuihin kokeillen, leikkien ja etsien. Heillä on kykyä olla erillisiä toisistaan, erimielisiäkin ja siten myös aidosti toisten rinnalla. Molemmilla on taitoa kannatella itseään emotionaalisesti  ja siten myös pyytää tarvittaessa aitoa apua toisiltaan. Seksi ei ole totinen velvoite, vaan vaihteleva leikki, joka itsessään houkuttelee paria palaamaan uudelleen sen ääreen.

Oletko Sinä onnistunut säilyttämään seksuaalisen tyytyväisyyden pitkässä suhteessasi? Osallistu tutkimusprofessori Osmo Kontulan kanssa aloittamaamme tutkimukseen:

http://www.anna.fi/hyva-olo/suhteenne-salaisuus-osallistu-kirjoituskilpailuun/

Maaret Kallio

Kuva: Anna Dammert

Vieraskynä: Maaret Kallio kirjoittaa ja kouluttaa laajasti seksuaalisesta hyvinvoinnista, parisuhteen seksuaalisuudesta ja seksuaalisesta väkivallasta. Kirjojen lisäksi hän kirjoittaa suosittuja blogeja ja kolumneja. Työssään Väestöliiton seksuaaliterveysklinikalla hän tekee terapiatyötä niin parien kuin yksilöiden kanssa. Kallion haave on saada herkkyys, haavoittuvuus ja tavallisuus hyveiksi, joihin pyritään, eikä paheiksi, joita poljetaan. Lisätietoja löydät Maaretin kotisivulta www.maaretkallio.net.


Jätä kommentti

Heikki Peltola: Menestys alkaa sanasta me

Kuva: Reuters

Kuva: Reuters

Oscar-gaalassa palkittiin filmitaivaan tähtiä ja hehkutettiin tarinoita, jotka ovat syvästi koskettaneet miljoonien ihmisten tunteita. Juhlan loputtua iski toisenlainen todellisuus. Uutisissa kerrottiin Putinin ristiretkestä Krimillä ja Ukrainassa, somessa puitiin hahmokilpailun voittajia ja päiviteltiin takatalvea.Heräsi kaksi kysymystä: Mikä meitä riivaa? Mikä meidät pelastaisi?

Oma vastaukseni molempiin on: yhteistyö, yhdessä tekeminen. Monia vaivaa joko ajoittainen avuttomuus tai pysyvä kyvyttömyys toimia yhdessä. Meidät pelastaa kaikesta pahasta vain kyky toimia yhdessä tavalla, joka on ylevin tapa toimia: yhtenä tekeminen.

Arkemme apeus tai upeus riippuu siitä, miten kohtelemme toisiamme. Kaikki luomamme hyvä on syntynyt ihmisten kyvystä toimia yhdessä. Olemme onnistuneet luomaan maan antimista häikäisevää aineellista hyvää, joskin vain pienelle vähemmistölle. Ihmiskunnan enemmistö elää lähestulkoon toivottomassa tilanteessa. Heiltä puuttuu sekä aineellinen että henkinen hyvä.

Mitä voisi ja pitäisi tehdä? Miten saisimme yhteistyön tuottamaan Oscareita eikä ristiretkiä ja tyhjänpäiväisyyksiä?

Yhteistyö on taitolaji. Sitä voi ja pitää harjoitella. Tässäkin lajissa huiput harjoittelevat enemmän kuin harrastelijat. He tekevät, oppivat virheistään, eivät lopeta kesken. Mutta tämä ei riitä. Pitää mennä syvemmälle syihin ja seurauksiin, tutustua mielen mekanismeihin.

Parhaat tulokset saadaan ison haasteen edessä. Kun yritetään synnyttää jotakin sellaista, josta kenelläkään ei ole tarkkaa käsitystä, jokainen joutuu haastamaan itsensä, venymään ja antamaan kaikkensa. Näin tekeminen tuottaa eniten iloa ja lopussa seisoo iso kiitos.

Kun aletaan tehdä elokuvaa, kukaan ei tiedä, millainen leffa syntyy. Satojen ihmisten joukko syttyy toisistaan ja löytää itsestään sellaista, mitä ei tiennyt olevan tai osaavansa. Lopputuotos ei ole ohjaajan, tähtien, käsikirjoituksen eikä lavastuksen ansiota, se on aina enemmän tai vähemmän. Kukaan ei voi ottaa kunniaa kokonaisuudesta, se kuuluu kollektiivisesti kaikille.

Yhdessä tekemisen maagisin muoto on yhtenä toimiminen. Se on useimmille tuttu tila. Kohoamme siihen vapautuessamme pätemisen ja pelkäämisen moodeista. Silloin kaikkiin iskee yhteinen hillitön halu saada aikaan jotain erityisen ihmeellistä.

Tässä tilassa elämä hyväilee, homma sujuu, rikotaan minuuden rajat. Kun ihminen oivaltaa, että ihmeitä ei synny soolona, vaan kaikessa kivassa on mukana aina vähintään kaksi ihmistä, hän haluaa säätää oman egonsa hakemaan parhaita ratkaisuja, eikä keskity pitämään kiinni omasta kannastaan tai keräämään itselleen irtopisteitä onnistumisesta.

Yhtenä tekemisen esteitä on useita. Osa niistä liittyy ihmisten psykologiseen lataukseen, itsetuntoon tai omakuvaan, osa on luonteeltaan systeemisiä, rakenteellisia. Kun halutaan ratkaista isoja ongelmia, pitää möyhiä molempia. Ihmisiä on rohkaistava uhmaamaan paitsi kehnosti toimivia käytäntöjä, myös itseään koskevia latteuksia. Mieleen on koodattava osaamisen ja onnistumisen tahto.

Heikki Peltola positiivinen psykologia

Yhtenä tekemisen toteutuessa kukaan ei alista eikä alistu. Tämä ei tietenkään tarkoita, että kaikki saavat tehdä mitä lystäävät, päinvastoin. Järjestys pitää olla ja kaikkien on sitouduttava samoihin sääntöihin.

Monien mielestä tämä on vaikeata tai mahdotonta. Päinvastoin, se on luontainen ja helpoin tapa toimia. Ihmiset on luotu ja tarkoitettu toimimaan yhdessä, kukaan ei pärjää yksin. Tarvitsemme toisia vauvana ja vanhainkodissa, mutta myös kaikkina vuosina siinä välissä.

Itsekkyys on opittu tapa, mutta siitä voi onneksi oppia pois. Aivojen tehtävä ei ole eristää ihmisiä, vaan yhdistää ja luoda yhteyksiä. Itsekkyys on aivovamma, josta pitää päästä eroon.

Itseriittoiset ja kaiken tietävät jääräpäät ovat riesa ja este yhteistyölle. Heiltä puuttuu ihmisenä olemisen taidoista tärkein: kyky kuunnella toisia ja oppia muuttamaan mieltään niin, että löytyy paras mahdollinen ratkaisu.

Yhtä suuri este yhtenä tekemiselle ovat alimieliset, itseään vähättelevät ihmiset. Sellaiset vetäytyvät vastuusta ja pitävät suunsa kiinni silloin, kun pitäisi puhua ja puuttua epäkohtiin. Heidän takiaan yhteistä hyvää syntyy vähemmän kuin voisi syntyä ja tyrannit pysyvät viroissaan.

Kenenkään etu ei ole, että ihmiset käyttävät vain pientä osaa kyvyistään. Siksi alimielisiä pitää kaikin keinoin houkutella yhteisiin talkoisiin kysymällä, kuuntelemalla, rohkaisemalla ja rakastamalla.

Paras palkinto on lopulta se, että näkee työnsä tulokset ja kokee tehneensä hyvää toisille. Oscareita ei riitä kaikille, mutta jokainen voi nauttia hyvän työn hedelmistä arkensa keskellä tekemällä omat askareensa suurella sydämellä, intohimolla ja iloiten. Kun näin tekee, ei kaipaa patsaita ja palkintoja. Kun kiitosta ei halua, arvostusta tulee yli tarpeen. Kannattaa luopua arvostuksen odottamisesta ja keskittyä sen antamiseen. Jokaisen lähellä on ihmisiä, jotka elävät eriasteisessa arvostusvajeessa, eivätkä siksi löydä omaa loistoaan.

Elämä ei ole egotrippi. Se on toisten kanssa tekemistä, egon säätämistä sopivaksi, loputonta oppimista. Luottamista, ei luovuttamista. Tukemista, ei taistelua. Hyvän näkemistä hyvässä ja puuttumista pahaan.

Tässä pelissä on isot panokset. Aseilla sitä ei voiteta. Eikä Oscareilla. Tarvitaan syvää ymmärrystä mielen malleista ja virittymistä toimimaan niin, että väylä toisiin pysyy auki. Sellainen mieli on herkkä, tarkka, valpas, nöyrä, utelias ja tosi. Se ei uppoudu itseensä, vaan kytkeytyy toisiin.

Me on ehkä suomen kielen kaunein sana. Siihen liittyvä tunne ilmentää sitä, mistä elämässä on kyse. Monet elämän ongelmat ovat itse aiheutettuja ja häviävät, kun vaihtaa sanan minä tilalle me.

Heikki biokuvaVieraskynä: Nostemestari Heikki Peltola on 16 vuoden ajan etsinyt käytännön keinoja tuottaa nostetta ja  hohtoa yli tuhannen työyhteisön kanssa. Hän on  kirjoittanut seitsemän kirjaa työstä, elämästä,  itsensä ja toisten johtamisesta. Mm. Hikeä ja hurmosta, Jokaisella on juttunsa, Hohtoa kohti,  Yhtenä – kun minästä kasvaa me ja Tuhat  tulimmaista! – Heikismin helmiä (2014).

Lisää Heikin ajatuksista ja toiminnasta:  www.nostetuotanto.fi.


2 kommenttia

Joni Martikainen: Jokainen hetki on mahdollisuus oppia

Kuva1Opportunity

Positiivinen suhtautuminen omiin kykyihinsä on tutkimusten mukaan yhteydessä lukuisiin elämänlaatua parantaviin asioihin. Se on yhteydessä muun muassa ihmisen mielenterveyteen, hyvinvointiin, onnellisuuteen, luovuuteen, tuotteliaisuuteen ja muista ihmisistä välittämiseen. Positiivisesta suhtautumisesta omiin kykyihinsä on hyötyä myös oppimisessa. Positiivinen suhtautuminen toimii eräänlaisena itseään toteuttavana ennusteena. Kun yksilö uskoo omiin kykyihinsä, hän todennäköisemmin tarttuu haasteisiin ja säilyttää motivaationsa epäonnistumisten edessä. Kun yksilö tarttuu haasteisiin ja jatkaa yrittämistä epäonnistumisista huolimatta, hän kehittyy ja todennäköisemmin lopulta onnistuu. Myös liian vähäinen usko omiin kykyihinsä toimii itseään toteuttavan ennusteena. Jos yksilö ei usko kykyihinsä, hän todennäköisemmin karttaa haasteita ja luovuttaa epäonnistumisten edessä. Näin ei synny kehitystä, eikä todennäköisesti onnistumisia.

Positiivisen suhtautumisen hyötyjen lisäksi, siitä saattaa olla myös haittaa oppimisen kannalta, etenkin silloin kun yksilö on keskittynyt puolustamaan tuota positiivista kuvaa itselleen ja muille, ei keskittynyt oppimaan. Mullistavissa tutkimuksissaan Stanfordin yliopiston psykologian professori Carol Dweck tunnisti lapsilla kaksi erilaista tapaa tulkita omia kykyjään ja valita oppimistilanteita. Osa lapsista uskoi, että kyvyt elämässä ovat synnynnäisiä. He uskoivat, että harjoittelulla ei voida paljoakaan vaikuttaa omiin kykyihin. Lapset, jotka uskoivat esimerkiksi, että älykkyys on synnynnäinen kyky, pyrkivät jatkuvasti tarkastamaan oman älykkyytensä tasoa mittaamalla omaa suoriutumistaan edessä olevasta tehtävästä. He olivat taipuvaisia valitsemaan tehtäviä, joissa olivat alun perin hyviä. He säilyttivät positiivisen kuvan korkeasta älykkyydestään välttelemällä haasteita, joiden ottaminen olisi aluksi saattanut saada heidät näyttämään vähemmän älykkäältä, mutta joiden ottamisesta olisi ollut myöhemmän oppimisen kannalta hyötyä. Nämä lapset olivat taipuvaisia selittämään, eivät yrittämään. Näin heidän oppimisensa rampautui.

Toinen osa lapsista uskoi, että kyvyt elämässä ovat tulosta harjoittelusta. He uskoivat, että älykkyys on seurausta tekemisestä ja suoriutuminen jossain tehtävässä mittasi ainoastaan suoriutumista kyseisessä tehtävässä, ei mitään yleisempää kykyä. He uskoivat, että suoriutuminen kertoi kuinka paljon yksilö oli harjoitellut kyseistä tehtävää ja että suoriutumista voidaan parantaa harjoittelulla. Nämä lapset olivat taipuvaisia valitsemaan tehtäviä, jotka olivat haastavia. Koska mikä tahansa kyky oli mahdollista oppia, lapset keskittyivät oppimaan uusia asioita sen sijaan, että olisivat keskittyneet ylläpitämään kuvaa omista kyvyistään itselleen ja muille. Nämä lapset keskittyivät yrittämään, eivät selittämään.

Kuva2Lapset (2)

Myöhemmissä tutkimuksissa on havaittu, että 85 prosenttia ihmisistä osoittaa selvää taipumusta suhtautua omiin kykyihinsä ja oppimistilanteisiin jommallakummalla tavalla.

Taipumusten välillä on myös havaittu selkeä ero lasten menestymisessä koulussa, myöhemmässä kouluttautumisessa, työssä menestymisessä, sekä tyytyväisyydessä elämään. Näyttää siltä, että eroa yksilöiden välille ei tee niinkään yksilöiden alkuperäiset kyvyt kuin uskomukset siitä mitä kykyjä yksilöt uskovat voivansa hankkia.

Tutkimukset eivät koske ainoastaan lasten tapoja suhtautua omiin kykyihinsä, vaan myös aikuisten. Kysy itseltäsi esimerkiksi kuinka monta kertaa olet myöhemmässä elämässäsi opinnoissasi tai työpaikallasi jättänyt jonkun kysymyksen kysymättä, koska olet pelännyt, että kysymys saa sinut näyttämään epäpätevältä. Kenties olet ajatellut, että kukaan muu ei kysy kysymystä, koska kaikki muut tietävät vastauksen, vaikka paradoksaalisesti moni muu miettii samaa asiaa. Tilanne on klassinen esimerkiksi tilanteesta, jossa sinun tulee valita näytätkö tässä hetkessä osaamattomuutesi ja opit uuden asian, vai näytätkö tässä hetkessä osaavalta ja jätät oppimatta sen. Osaamattomuuden näyttämisen pelko tässä hetkessä estää sinua kehittymästä ja saavuttamasta tavoitteitasi, joilla on merkitystä myöhemmän elämäsi kannalta.

Kuva3Aikuiset (2)

Positiivista on kuitenkin, että uskomukset omien kykyjen luonteesta ovat kohtalaisen helposti muokattavissa. Teoriaa soveltamalla on saatu hyviä tuloksia niin lasten kuin aikuisten oppimisen kehittämisessä. Tässä muutamia ajattelutottumuksia, joita voi pyrkiä soveltamaan omaan oppimiseensa, jos haluaa saada siitä parhaan mahdollisen hyödyn:

1)    Ajattele kykyjäsi harjoittelun tuloksena, älä synnynnäisinä. Hyväksy, ettet voi olla hyvä jossain asiassa, jos et ole harjoitellut sitä.

2)    Ajattele kykyjäsi yksittäisinä, älä yleisinä. Suoriutumisesi missä tahansa tehtävässä mittaa suoriutumistasi kyseisessä tehtävässä, ei mitään muuta. Se ei mittaa potentiaaliasi kehittyä kyseisessä tehtävässä, suoriutumistasi muissa tehtävissä, eikä ainakaan arvoasi ihmisenä.

3)    Ajattele tilanteita mahdollisuuksina oppia, älä mahdollisuuksina mitata kykyjäsi. Keskity yrittämisen kautta saavutettuun kehitykseen, älä epäonnistumisen tuomaan ikävään tunteeseen.

4)    Keskity heikkouksiesi voittamiseen, älä niiden peittelyyn. Palkinto ei ole siinä miltä näytät, vaan siinä keneksi kasvat.

5)    Keskity omaan suoritukseesi, älä muiden suorituksiin. Keskity kehittämään itseäsi, nauttimaan omien rajapyykkiesi saavuttamisesta ja niiden saavuttamisen tuomista emotionaalisista palkkioista.

Omaa suhtautumistaan omiin kykyihinsä on hyvä tarkkailla. On hyvä etsiä suhtautumisestaan sudenkuoppia, jotka mahdollisesti häiritsevät oppimista, ja näin oman elämän kannalta tärkeiden tavoitteiden saavuttamista. On myös hyvä opettaa tämä taito lapsilleen.

Kuvat: iStockphoto

Omakuva (2)Vieraskynä: Joni Martikainen on tietokirjailija ja yritysluennoitsija, joka on kiinnostunut psykologisen tutkimuksen käytännön sovellutuksista yksilön arjessa, organisaatioissa ja yhteiskunnallisella tasolla. Tällä hetkellä hän keskittyy viimeistelemään psykologian opintojaan Helsingin Yliopistolla. Lisätietoa Jonista löydät kotisivuilta: www.jonimartikainen.fi.