”Suomessa koulutus periytyy vanhemmil
ta lapsille useammin kuin muissa OECD-maissa keskimäärin. Helsingin yliopistossa aloittaa tänä syksynä reilut 4 300 uutta opiskelijaa. Heistä joka kymmenennellä on kanssani jotain yhteistä: opiskelijoita, joiden isä toimii niin sanotussa työntekijäammatissa, on suomalaisista korkeakouluopiskelijoista kymmenen prosenttia. Jos tilasto ei valehtele, tänä vuonna heitä siis aloittaa Helsingin yliopistossa 430.” Näin kirjoittaa Johanna Mitjonen Ylioppilaslehden mainiossa artikkelissaan ”Erilainen.”

Myös minä olen oman perheeni ensimmäinen akateemisesti kouluttautunut. Muistan, että kotonani aina kannustettiin hakemaan kuu taivaalta, joskaan en ihan tarkkaan tiennyt, mitä se omalla kohdallani tarkoitti. Menestyminen oli jotain abstraktia, mitä kukaan ei koskaan oikeastaan määritellyt. Onnenmyyrä olen, kun ei määritelty. Aina vain sanottiin, että mitä ikinä teetkin, olet rakastettu ja maailman ihanin tytär.

Minusta ei lopulta tullut ammattisurffaajaa, valokuvaajaa tai edes surffivalokuvaaja, kuten kymmenisen vuotta sitten suunnittelin (eikä sitä ikuista grillin myyjää ahkerasta hamppareiden ja yövuorojen vääntämisestä huolimatta), vaan ´tuplamaisteri´, kuten äitini minut tykkää esitellä. Selvennyksen vuoksi sanottakoon, että en ole myöskään Fazerilla töissä. Yhdestä gradusta selvittyäni vain jotenkin narutin itseni samaan vapaaehtoiseen jamaan uudelleen – ja nyt kiikarissa on kolmas entistäkin pidempi kakku.

Omalla kohdallani suurimmat esteet olivat ajattelun tasolla (sekä käytännön tasolla siinä mielessä, että miten sitä edes kuuli tietyistä vaihtoehdoista). Emme voi olla, mitä emme tiedä ja ongelma on, että emme myöskään tiedä, mitä emme tiedä. Usein valintamme ja päätöksemme ovat kiinni kovin sattumanvaraisista informaation murusista, jotka kuin vahingossa tipahtavat eteemme ja laajentavat toimintakenttäämme.

Me valitsemme niistä vaihtoehdoista, jotka näkyvät horisontissamme (”The mind never thinks without an image”, kuten Aristoteles sanoi). Yhtenä päivänä omaan taivaanrantaani ilmaantui kummastuttava uusi havainto. Sen saavuttamiseksi piti uskaltaa kurottautua ulos tässä-ja-nyt -reaalimaailmasta (kirjaimellisesti – matkustaa merten ääriin) ja kohti sitä potentiaalista tulevaisuutta, mihin tämä outo, mutta puoleensavetävä kuvajainen minua kutsui. Sillä välittömällä hetkellä, kun tartuin sen miltei näkymättömään helmaan kiinni, näky muuttui todelliseksi ja istui osaksi olemustani. Ihan kuin se olisi aina ollut pala minua.

Auringonlaskut (kuten alla oleva kultainen hetki) aina muistuttavat minua unelmien tärkeydestä ja siitä, että niihin pitää myös uskaltaa rohkeasti tarttua.

Ehkä tänään hankin sen surffilaudan.

The Big Idea:

1. Uskalla unelmoida ja kurkottaa. Kaikki ei ole sitä miltä se näyttää, vaan seuraavan kukkulan takana voi odottaa ihan uusi maailma. Seuraava aalto voi olla se paras!

2. Jaa informaatiota, ideoita, innostusta ja kannustusta ympärillesi isoin käsin, väsymättä. Meillä on uskomaton valta nostaa toisemme kohti sitä parasta mahdollista elämää, mitä me voimme elää. Juju on siinä, että pitää älytä antaa. Jep, resursseja, tietoa, lämpöä, rohkaisua ja tunnustusta.

3. Pienillä teoilla voi olla suunnaton systeeminen vaikutus, joka ulottuu jopa yli oman elinkaaremme. Tämän vuoksi jokainen hetki, jossa kohtaamme muita ihmisiä sisältää mahdollisuuden. Kun ymmärrämme tämän, otamme aktiivisen vastuun siitä, miten toimimme. Pyrimme tietoisesti luomaan mahdollisuuksia ja yhteyksiä ihmisten välille, avaamaan ovia, rakentamaan siltoja ja tikapuita.

Rohkaisevin terveisin,
Emilia, Etelä-Pohjanmaan tyttö maailmalla