Stanfordin (ent. Harwardin) professori Carol Dweck on tutkinut jo kolmen vuosikymmenen ajan sitä, miksi saman lahjakkuuden omaavista toinen saavuttaa oman potentiaalinsa ja toinen ei. Hänen mukaansa ihmiset oppivat lapsuudessaan joko ”suoriutumisorienteiseen” (fixed) tai ”oppimisorienteiseen” (growth) ajattelumalliin. Opittu ajattelumalli vaikuttaa heidän suhtautumiseensa erilaisiin tehtäviin ja haasteisiin, ja sitä kautta oman potentiaalin saavuttamiseen (suom. termi lainattu *2)
Suoriutumisorienteisen ajattelumallin ihmiset haluavat jatkuvasti olla virheettömiä ja näyttää ulospäin hyviltä ja menestyviltä. Heille suoritukset ovat oman älykkyyden ja lahjakkuuden osoittamista ja oman maineen vahvistamista. He saattavat olla alisuoriutujia, koska he pelkäävät epäonnistumista ja sen tuomia kuviteltuja säröjä omassa egossa. Heillä on taipumusta perfektionismiin, ja sitä kautta uupumiseen ja masentumiseen. Heille tyypillinen ajattelumalli on, että jos on epäonnistumisen mahdollisuus ja maineeni kärsii, ei kannata lähteä edes yrittämään. Suoriutumisorienteisen ajattelumallin omaavat ihmiset ottavat usein kaikenlaisen kritiikin itseensä. Heidät saattaa tunnistaa sisäisestä puheesta, joka lyttää heidän toimintansa jo ennen aloittamista ”ei minusta ole tähän” tai ”en tule onnistumaan tässä; ei minun kannattaa ottaa riskiä, sillä voin epäonnistua ja menettää maineeni” (*1).
Ihminen, joka on oppimisorienteinen ja omaa kehitysajattelumallin (growth mindset), haluaa jatkuvasti oppia uutta. Hänelle ydinkysymys ei ole, olenko nyt älykäs tai lahjakas asiassa x, vaan miten voisin kehittää älyäni (*4). Hän uskoo siihen, että älykkyys ja osaaminen ovat jatkuvasti kehitettävissä ahkeruuden kautta. Tähän ajattelumalliin sallitaan myös virheiden tekeminen, koska ne ovat loistavia tapoja kehittää itseään ja omaa osaamistaan. Usein ajattelumallin taustalla on lapsuudesta opittu salliva malli tehdä kokeiluja ja ottaa pieniä ”kaatumaetäisyyden” riskejä. Nämä ihmiset eivät haavoitu pienistä virheiskuista tai epäonnistumista. He uskovat, että kovalla työllä ja ahkeruudella voidaan peitota se, mitä lahjakkuudessa hävitään. Heidän ajattelumallinsa tunnistaa seuraavasta ajatteluesimerkistä: ”Vaikka en onnistukaan projektissa, tulen kyllä oppimaan paljon uusia asioita, ja seuraavalla kerralla suoriudun paremmin vastaavassa jutussa”.
Molemmat mallit ovat pääosin opittuja lapsuudesta. Oppimisorienteinen ajattelumalli on kehitettävissä myöhemmälläkin iällä. Seuraavassa kirjoituksessa kerron lisää siitä, miten voit tukea itsesi ja läheistesi oppimisorienteisen ajattelumallin kehittymistä.
Hyviä kysymyksiä oman kehitysajattelun kehittämiseksi:
Missä olen kehittynyt viime vuosien varrella?”
Milloin jätin jotain tekemättä, koska pelkäsin saavani säröjä egooni?
Mikä virheitä tein viime viikolla ja mitä opin niistä?”
Miten arki- ja työympäristöni sallii minun tehdä kokeiluja ja virheitä?
Ajatuksia herättäviä luentoja aiheeseen liittyen löydät alta:
Esa Saarisen luennot:
http://www.sal.tkk.fi/vanhat_sivut/Opinnot/Mat-2.1197/K2010/
Lähteet:
(*1) Dveck, C. 2006. Mindset: The new psychology of success. New York. Ballantine Books.
(*2) Hotulainen, R. 2010. Asiantuntijuuden ja huippusuoritusten kehittymisestä. http://www.lahjakkuus.fi/page1.php. Viitattu 27.3.2011.
(*3) Biswas-Diener, R. 2010. Practising Positive Psychology Coaching. Wiley.
(*4) Saarinen, E. Filosofia ja systeemiajattelu. 17.2. 2010. http://www.sal.tkk.fi/vanhat_sivut/Opinnot/Mat-2.1197/K2010/
Positiivinen psykologia 
6 huhtikuun, 2011 5:43 pm
Minä uskon, että monissa ihmisissä piilee nuo molemmat ajattelumallit, riippuen aina vähän asiasta. Ainakin itse olin tunnistavinani molemmat tyypit itsessäni. Joissakin asioissa olen jo valmiiksi lannistettu ja varma siitä, että yrittäminen on turhaa, ja jos sitten kuitenkin yritänkin, epäonnistumisen ja pettymyksen jälkeen sanon itselleni: ”mitäs minä sanoin”. Sitten taas on asioita, joista olen ollut niin innostunut, että ei minua oikeastaan ole edes kiinnostanut, miten hyvin niissä menestyn, kunhan saisin oppia (heti) edes jotain – ja olenkin sitten yllättäen ollut niissä aika hyvä. Sellaisten asioiden kanssa olen saattanut jopa aloittaa lähes suoraan jostain, mihin ”kaiken järjen mukaan” minun kykyjeni ei olisi pitänyt vielä riittää – esimerkiksi kitaran soiton aloitettuani olin niin innoissani eräästä opetusvihkon vähän vaativammasta biisistä, että osasin sen hyvin ennen kuin osasin kaikkia yksinkertaisempia harjoituksia.
Ehkä pitäisi perehtyä tähän asiaan vähän enemmän, niin että osaisi laajentaa oppimisorientoituneen asenteen kaikkeen, mitä tekee.
7 huhtikuun, 2011 3:30 pm
Kuinka ajankohtainen aihe ja hyvin kirjoitettua tekstiä. Kasvojen menettämisen pelko on harmillisen yleistä tässä yhteiskunnassa, jossa vallitsee mentaliteetti ”olet niin hyvä/huono, kuin viimeinen suorituksesi”.
Moni ei tunnu hahmottavan, että matkalla menestykseen on väistämättä selvittävä useammista epäonnistumisista, jotka ovat oikeasti vain haasteista. Muutenhan tie lopulliseen päämäärään olisi samantien pedattu eikä kenenkään tarvitsisi kehittyä. On mukavaa, että meistä jokainen on täällä opintomatkalla.
8 huhtikuun, 2011 12:26 pm
Tää on myös Tiimiakatemialla yksi tärkeimmistä opeista mitä mukaan tarttuu. Jossain vaiheessa ihan takuulla mokaa jos haluaa kehittyä ja kasvaa oikeasti. Ei voi tehdä sellaisia asioita missä varmasti onnistuu jos haluaa kehittyä oikeasti. Jos muiden mielipiteillä on korkeampi prioriteetti kuin omalla kehittymisellä, voi olla varma siitä, että elämänpiiri vain kapenee jatkossa.
Pekka Himasella oli myös mielestäni hyvä termi olemassa tätä varten. Meillä on Suomessa ”moitteettoman oleskelun kulttuuri” jossa hyvin tärkeää se, ettei kukaan vaan huomaa, että jos mokaa jotain. On tärkeää sitoa paljon energiaa siihen, ettei vaan nolaa itseään.
Ne jotka ”menestyvät” (tämä voi tarkoittaa monia eri asioita) ovat varmasti olleet jossain vaiheessa elämää jonkin asteen idiootteja ja sekopäitä muiden silmissä. Oppiminen on kuitenkin ollut tärkempää heille, kuin se, mitä mieltä muut ovat tai miten voisin antaa itsestäni kuvan x.
Mielestäni mokaamisen ja itsensä nolaaminen olisi hyvä oppiaine jo kouluun. Saataisiin enemmän sellaista elinikäisen oppimisen meininkiä tähän maahan :>
12 huhtikuun, 2011 12:57 pm
Ainiin, tuli muuten mieleen vielä semmoinen juttu, että olen huomannut sellaisen hyvin yleisen asenteen, että kaikki mahdollisuudet asioiden tekemiseen elämässä on menetetty jo melko nuorena. Toisin sanoen useat tuntuvat kokevan, että minkään uuden, varsinkaan isomman asian opettelu ei kannata enää aikuisena, koska ei siinä kuitenkaan voi tulla hyväksi. Ihmiset myös tuntuvat kuvittelevan kaiken opettelemisen vievän niin paljon aikaa ja energiaa, että sitä ei kannata siihen uhrata. Olen esimerkiksi kuullut monen huokailevan, että hekin mielellään opettelisivat soittamaan jotakin, mutta eivät kuitenkaan opi, ja monen kehuvan minun tekemiäni neuleita ja samaan hengenvetoon sanovan, että he eivät ikinä pystyisi samaan.
Kerran keskustelin erään naisen kanssa siitä, miten monia soittimia voi opetella aivan hyvin soittamaan vasta aikuisiälläkin, (maintsin omasta kitaransoitostanikin), ja hän oli samaa mieltä, vaikka hänen lapsensa olivatkin aloittaneet jo pieninä. Sanoin, että tietenkään ei aikuisena soiton harjoittelun aloittanut todennäköisesti miksikään aivan huippumuusikoksi tule, viitaten sillä siis esimerkiksi viulun soiton huippuammattilaisiin, ja nainen vastasi minulle, että ”niin niin, ethän sinäkään esimerkiksi voisi esiintyä”. Jotenkin se hämmensi täydellisesti, sillä sitä ei sanottu pahalla vaan faktana. Minusta tuntui, että meillä taisi kuitenkin olla täysin eri käsitys siitä, mitä aikuisena voi oppia, vaikka luulin, että olimme keskustelleet samoilla aaltopituuksilla. Minä en näe mitään estettä sille, että voisin vaikka nytkin aloittaa jonkun uuden soittimen opettelun ja tulla hyväksi sen soitossa. Siitä vain pitäisi olla tarpeeksi innoissaan.
12 huhtikuun, 2011 1:09 pm
Timo: Erittäin hyviä pointteja. Täältä tulee myös vahvaa kannatusta tuolle uudelle oppiaineelle! Lasten ja nuorten mokaamiskursseilla voitaisiin ennaltaehkäistä useita perfektionismiin ja yrittämisen pelkoon liittyviä ongelmia, joilla on laaja yhteiskunnallinen merkitys.
Raiku: Itse aloitin aikanaan soittamisen yliopiston kanssa samoihin aikoihin. Sain silloin suuresti inspiraatiota kuultuani naisesta, joka aloitti soittoharrastuksen yli 80-vuotiaana ja kehittyi tosi taitavaksi. Niin sitä vain tuli päädyttyä itsekin esiintymään.